Hector Berlioz’n eeppinen jättiooppera Troijalaiset kiersi kesän ja alkusyksyn aikana tärkeimpiä klassisia festivaaleja puolinäyttämöllisenä esityksenä, jolle antoivat erityisen vetovoimansa säveltäjän ajan soittimet saxhorneineen, ofikleideineen, kornetteineen ja ranskalaisine romantiikan ajan puhaltimineen. Ne herättivät henkiin teoksen vallankumouksellisuuden sodanvastaisine sanomineen. Soittimilla on todella väliä – ne voivat olla avain musiikin kieleen.
Asialla olivat jälleen kerran periodiliikkeen grand old manin John Eliot Gardinerin Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Monteverdi-kuoro. Produktio aloitti matkansa Berlioz’n n syntymäkaupungin La Côte-Saint-Andrén festivaalilta ja eteni sieltä Salzburgin festivaalille, Versailles’n oopperaan, Musikfest Berliniin ja BBC Promsiin.
Kiertue alkoi ikävissä merkeissä, kun John Eliot Gardiner löi esityksen jälkeen yhtä solisteista siksi, että tämä oli poistunut yhdessä kohtauksessa väärältä puolelta. Gardiner pyysi anteeksi kontrolloimatonta väkivaltaista käytöstään, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Hän keskeytti omalta osaltaan kiertueen ja palasi kotifarmilleen. Sittemmin hän perui kaikki loppuvuoden esityksensä ja aloitti psyykkisen hoidon. Tragedia suurelle muusikolle, mutta onneksi hän osasi tehdä johtopäätökset.
Tilalle Troijalaisten kapellimestariksi tuli Gardinerin assistentti ja orkesterin päävierailija Dinis Sousa, joka oli ollut mukana harjoituksissa alusta alkaen. 35-vuotias portugalilainen joutui uransa suurimpaan koetukseen, ainakin mitä huomion määrään tulee, mutta selvisi voittajana. Itse kuulin esityksen Berliinin Filharmoniassa. Sousa loi väkevän draamallisen jännitteen ja hehkuvien värien freskon, joten viisi tuntia sujui kuin siivillä. Se ei ole tämän oopperan kohdalla mikään itsestäänselvyys.
Gardinerin orkesteri ja kuoro eivät tarttuneet teokseen ensimmäistä kertaa, sillä he toivat sen esiin lyhentämättömänä ja periodisoittimin jo Pariisin Théâtre du Châtelet’n tuotannossa 2003. Silloin soittimia piti haalia rakentajilta, mutta nyt voitiin lähteä puhtaammalta pöydältä. Myös muusikoiden taidot ovat kehittyneet, ja se kuului astetta vapautuneempana ilmaisuna.
Kiinnostavaa on, että viime kesän festivaaleja kiersi myös toinen vastaava tuotanto, Wagnerin Reininkulta periodisoittimin Kent Naganon johdolla. Tarkoituksena on esittää koko Ring-sarja Concerto Kölnin ja Dresdnenin Festspielorchesterin voimin. Itse en Reininkultaa kuullut, mutta raportit kertovat, että soittimisto alleviivasi musiikin ja tekstin yhteyttä tiiviimmin, ja voiman tilalla oli vivahteita. Voi silti olettaa, että ero moderniin orkesteriin ei ole Wagnerissa aivan niin suuri kuin Berlioz’ssa, sillä ranskalaiset 1800-luvun soittimet ovat muuttuneet paljon enemmän.
Troijalaisten esityksen sointispektaakkelin kruunasivat yhdeksän saxhornia, tuuban edeltäjä ofikleidi sekä kornetit ja muut romanttisen ajan vasket, joiden soinnin pehmeys, maalauksellisuus, laulavuus ja sulautuvuus olivat aivan jotain muuta kuin kovempi moderni vaskisektio. Saxhorneja oli peräti viittä eri lajia: B- ja Es-vireisistä sopraanoista alttoon, tenoriin ja kontrabassoon.
Teoksen romanttisessa huipentumassa, Öisessä metsästyksessä ja rakkausduetossa eri etäisyyksiltä ja lähes impressionistisin värein kaikuvat torvet loivat Wagnern Tristanin ja Isolden toista näytöstä muistuttavan paratiisillisen, kaipuuntäyteisen sointimagian, mutta vielä pidemmälle vietynä.
Eikä kyse ollut vain saxhornin kaltaisista erikoisuuksista, vaan kaikki ranskalaisromanttiset puupuhaltimet valloittivat värikkyydellään ja erilaisilla karaktääreillä. Niiden tapa erottautua sekä sulautua vaihtelevaksi soinnin rihmastoksi on hurmaava. Jousten kohdalla ero ei ole aivan niin suuri, mutta läpikuultavuus korosti oopperan klassisia puitteita – Berlioz luo siltaa Gluckin ylevästä perinteestä tulevaisuuden väri- ja tilamusiikkiin.
Vergiliuksen runoelmaan Aeneis perustuva Troijalaiset yhdistää kaksi tarinaa, Troijan sodan puisine hevosineen sekä Didon ja Aenenaan (Énée) rakkaustarinan Karthagossa. Alkujakso Troijassa alkaa juhlavasti mutta päättyy verilöylyyn. Näytöstä hallitseva joukkojen hybris sai Berliinissä huikean tehon, kun asialla oli aina yhtä energinen, nyt normaalia suurikokoisempi Monteverdi-kuoro. Sen jokainen jäsen oli täysillä mukana niin laulullaan kuin eleillään.
Kansallismielinen into, onnen tunne, pelko ja hysteria – kaikki toteutuivat pienin mutta tehokkain näyttämöllisin keinoin. Syntyi kantava musiikkiteatterillinen jännitys ilman, että ohjaajan nimeä piti edes mainita. Miksi satsata aina kalliisiin ja joskus myös ohjaajan oikkujen varassa oleviin näyttämötulkintoihin (viittaan tällä Pariisin taannoiseen, Dmitri Tsherniakovin ohjaamaan banaaliin mielisairaalaversioon), kun musiikkiin keskittyen voidaan päästä oleellisen äärelle?
Troijalaisten marssissa kolme näyttämöorkesteria soittaa eri etäisyyksiltä kaanonissa, mutta sotaisa into vaihtuu hetkessä aavemaisuudeksi, kun Hectorin haamu ilmestyy vaimennettujen käyrätorvien säestyksellä esittämään Énéelle käskyn paeta ja perustaa uusi Troija Italiaan. Kaikki nämä vastakohtaiset sointitehot tulivat periodiorkesterilla erinomaisesti kuultaville.
Yksilötasolla alkunäytöstä hallitsevat Cassandran synkeät ennustukset ja varoitukset, ja lopuksi hän johdattaa naisjoukkonsa kollektiiviseen itsemurhaan. Alice Coote teki roolista karismaattisen visionäärin eikä pelkkää pahanilmanlintua. Coote ymmärtää, mitä on ranskalainen klassisen draaman deklamaatio – tekstin käsittelystä roolissa on kyse enemmän kuin äänen voimasta.
Cassandran ja kansan kohtalossa tulee esiin Troijalaisten sodanvastainen sanoma. Se kumpuaa esiin jälleen tuntien kuluttua toisen näytöksen lopussa, kun karthagolaiset vannovat ikuista kostoa kuningattarensa Didon jättäneen ja Roomaan sännänneen Énéen jälkeläisille. Dido kuitenkin näkee paremmin ja tajuaa, että tulevaisuus on Rooman.
Paula Murrihy tulkitsi kuningattaren roolin hienoilla vivahteilla ja fraseeraustaidolla ja otti lopun raatelevasta tuskasta kaiken irti. Énéen roolissa oli tämän hetken kuumimpiin nouseviin tenoreihin lukeutuva Michael Spyres. Hänen taitonsa yhdistää herooisuutta ja lyyrisyyttä, kalsketta ja ohenteita tuo mieleen Jonas Kaufmannin. Tämän parin tulkitsemana rakkaustarina kantoi riipaisevana läpi Karthago-jakson, joka saattaa joskus olla seesteisyydessään vähän tylsä.
Pienemmistä rooleista vakuutti mm. Laurence Kilsby, joka sai Iopasin aarioihin poikamaista. valloittavaa suloa. Loppukuoro on oopperakirjallisuuden synkimpiä, ja Monteverdi-kuoro loi siihen lopullisuuden tuntua. Voiko historiallinen vihan kierre koskaan katketa?
Harri Kuusisaari
