HKO:n kausi alkoi koskettavalla merimatkalla ja sinfonisella katedraalilla

Pekka Kuusisto soitti Anna Clynen uuden viulukonserton luovaan tyyliinsä. © Saara Autere

Helsingin kaupunginorkesteri suuntasi kohti uuden konserttikauden horisontteja perjantai-illan avajaiskonsertissaan Musiikkitalossa airuenaan residenssisäveltäjänsä Anna Clynen varta vasten orkesterin päävierailijalle, viulisti Pekka Kuusistolle kirjoittaman uudenuutukaisen Time and Tides -viulukonserton (2023) sävelet, jotka pohjautuvat englantilaiseen, suomalaiseen, skotlantilaiseen ja pohjoisamerikkalaiseen kansanmusiikkiaiheisiin, joita yhdistävät jäähyväisten, venematkojen ja rakastetusta erossa olemisen teemat.

HKO:n ruoriin tarttui puolestaan ensimmäistä kertaa ylikapellimestarin roolissa Jukka-Pekka Saraste, joka luotsasi orkesterin varmoin ottein läpi illan tyrskyjen ja tyventen. Saliyleisön otti jo aulassa vastaan Tuomas Norvion suunnittelma äänimaisema, joka oli omiaan virittiämään kuulijan alkuillan merellisiin tunnelmiin.  

Viisiosainen, noin 25-minuuttinen Time and Tides on sävelletty sooloviululle ja kamariorkesterille. Kansanmusiikin hengessä solistille ja välillä myös orkesterimuusikoille on annettu vapaat kädet koristella melodialinjojaan oman mielensä mukaan.

”Pekka on sekä suurenmoinen klassisen musiikin esittäjä että oivallinen kansanmuusikko. Olen aina ihaillut näitä molempia ulottuvuuksia suuresti, ja halusin käyttää niitä lähtökohtana uudelle teokselleni. Koska kyseessä on kansainvälinen tilaus kolmen eri maan orkestereiden välillä, koin sen hyvänä tilaisuutena tehdä hieman tutkimustyötä näiden maiden kansansävelmien parissa ja tarkastella niitä oman linssini läpi”, Clyne kertoi taannoisessa Rondon haastattelussa.

Time and Tidesin neljä ensimmäistä osaa perustuvat kukin omaan kansanmusiikkiaiheeseensa. Avausosan pohjana toimii englantilainen sävelmä The True Lover’s Farewell, kun taas toisessa kuullaan Kuusiston suosituksesta suomenruotsalaista melodiaa Vem kan segla förutan vind (Ken voi tyynessä seilata).

Kolmas osa rakentuu skotlantilaisen venelaulun My Fair Young Love varaan, kun taas neljännen osan materiaali on peräisin amerikkalaisesta The Golden Willow Tree -sävelmästä. Viiden osa, Farewell, punoo yhteen elementtejä kaikista neljästä kansanlaulusta, vieden konserton päätökseensä.

”Skotlantilaista melodiaa etsiessäni otin yhteyttä Edinburghissa asuvaan yhteiseen ystäväämme viulisti Aidan O’Rourkeen, ja hän tutustutti minut näihin kauniisiin, verkkaisesti auki kiertyviin sävelmiin Skyen saarelta. Ensimmäisen osan melodian puolestaan sain läheiseltä ystävältäni Bruce Molskylta, joka on niin ikään kansanmuusikko ja jonka soittamana kuulin myös neljännen osan sävelmän. Pekka puolestaan lähetti minulle äänitteen tuosta suomenruotsalaisesta laulusta WhatsAppin kautta.”

Kansanmusiikinomaiseen tapaan konserton avausosan teema kuullaan solistin soittamana ja viheltämänä ikään kuin kotisatamastaan seilaavan veneilijän aatoksissaan tapailemana rannalta kantautuvan soitinkuoron säestyksellä. Suoraviivaisuudessaan koskettava ensimmäinen osa toimii oivallisesti johdantona konserton kertomukselle.

Suomenruotsalaisittain sävyttyneessä toisessa osassa alkuperäismelodiaa varioidaan huomattavasti moniulotteisimmin täysimittaisen soitinfantasian keinoin. Verkkaan keinahtelevista alkuiduista kasvaa huikea solistin ja orkesterin äänimaisemien tulva, joiden lomassa sävelmateriaali virtaa toinen toistaan vangitsevampien muunnelmien läpi mielikuvituksen saariston sumuisissa sopukoissa purjehtivan pikku aluksen lailla. 

Usvaverhon takaisille ulapoille suuntaavan kolmannen osan keskiössä on solistin kadenssi, jonka viulisti saa vapaasti improvisoida annetusta skottilaisteemasta jousten hiljalleen auki kiertyvien tekstuurien lomaan, joita sävyttävät vibrafonin, antiikisymbaalien ja patarumpujen verkkaiset pulssit. Solistin luova panos kohoaakin keskitaitteessa säveltäjän luomistyön vertaiseksi, kun tämä sommittelee sanottavansa omaksi musiikilliseksi juonteeksensa osaksi konserton isompaa kertomusta. Kadenssin jälkeen kuullaan vielä osan päättävä, solistin ja orkesterin yhteinen meditaatio.

Aavan selän yksinäisyydestä kumpuava neljäs osa käynnistyy viulistin kitaraotteilla, joiden säestyksellä pääteema kuullaan puupuhaltimen esittämänä. Orkesteriviulistit liittyvät solistin tunnelmointiin ja osan horisontti alkaa piirtyä selvemmin näkyviin. Melodialinjat ja arpeggiokuviot saavat rinnalleen pikkurummun aaltoilevan pulssin sekä hieman myöhemmin myös tamburiinin. Pian koko ensemble on mukana merellisessä tanssissa, jonka pyörteissä musiikki lopulta haipuu kaukaisuuden sineen. 

Finaalissa konsertto lipuu takaisin kotisatamansa tunnelmiin, kun ensimmäisen osan aihe palaa kuin matkan muistojen saattelemana uusissa väreissä. Sen myötä kuullaan myös takaumia muihin aiempiin osiin, milloin ilmeisemin, milloin verhotummin, päätöksen kohotessa aaltojen väreilevään paljouteen orkesterin pulssien kerrostuessa yhä tiheämmäksi soivaksi massaksi. Konserton viimeiset sivut soivat solistin ja ensemblen yhteisöllisenä hyräilyn, laulun ja soitannan koskettavana kudelmana, yhteisten jäähyväisten lailla.  

Time and Tides sai luomavan kantaesityksen, jonka solistina Kuusisto toi musiikkiin koko verrattoman kekseliäisyytensä ja omistautuneisuutensa. Orkesterin ja Sarasteen panos oli samalla tavoin tinkimätön ja heittäytyvä, kuten konserton kansanmusiikinomaisuuteen kuuluukin. Tuloksena oli luova näkemys, joka täydensi nuottikuvan orgaaniseksi kokonaisuudeksi, jonka lomassa perinteinen konserttilähtökohta ja folk-henkisyys lomittuivat aidosti vailla rahtustakaan päälleliimattua crossoveria. Balanssien suhteen kaikki oli ihailtavasti kunnossa aina avaustahdeilta päätökseen saakka, kiitos jokaisen muusikon taidokkaan panoksen.

Clynen uusi konsertto on ilahduttavan omintakeinen tulokas, joka tullee löytämään nopeasti paikkansa ohjelmistossa tilaajaorkesterikierroksen jälkeenkin. Toivoa myös sopii, että hienon areenastriimin rinnalle saataisiin pian huippulaadukas audiotallenne.  

Konserton tematiikassa pystyellen Kuusiston hieno ylimääräinen, Iro Haarlan Barcarole (2005), palasi sattuvasti kantaesityksen haikeansuloisiin tunnelmiin. 

Illan toinen puolikas tarjosi etiäisen Anton Brucknerin kaksisataavuotisjuhlallisuuksista, joita päästään kunnolla viettämään ensi vuonna. Nyt kuultu liki 80-minuuttinen sinfonia nro 5 b-duuri sai muotonsa vuosina 1875–76, jonka jälkeen säveltäjä teki partituuriinsa vielä kahden vuoden ajan joukon pieniä muokkauksia. Hyppy vain hieman aiemmin valmistuneesta sinfonian nro 4 es-duuri ensimmäisestä versiosta (1873–74) ja sen melko suoraviivaisesta blokkirakenteesta kohti soivan katedraaalin kontrapunkisen orkesterikerronnan ihmeitä on melkoinen. 

Neliosaisen viidennen sinfonian painovoimakeskittymä on sen finaalissa, jonka huikeat fuugat hakevat vertaistaan Brucknerin tuotannossa. Syklisen muotoperiaatteen mukaisesti kolmen ensimmäisen osan jännitteet purkautuvat vasta sinfonian huumaavassa päätöksessä.

Partituuriin merkitty kokoonpano on varsin perinteinen: parilliset puupuhaltimet, neljä käyrätorvea, kolme trumpettia, kolme pasuunaa, tuuba, patarummut ja jouset. Perjantai-illalla Musiikkitalon lavalla nähtiin kuitenkin Sarasteen johdolla yli yhdeksänkymmenen hengen soittajisto neljine puupuhaltajineen ja täysine vaskistoineen suuren jousiston kera. Ratkaisu oli paitsi akustisesti mielekäs myös sikäli oivallinen, että avausiltaan uuden ylikapellimestarin seuraksi saatiin näin mukaan melkein koko HKO.

Brucknerille epätyypilliseen tapaan viidennen sinfonian avaa hidas johdanto, jossa sellojen ja bassojen pizzicatokulut säestävät viulujen ja alttoviulujen ilmaan piirtämiä melodia-aihelmia. Näitä seuraa koko orkesterin fanfaarijakso, jonka jäljestä kuullaan vaskikoraali. Tästä asetelmasta aukeaa liki parikymmenminuuttinen Allegro, jonka kolmesta teemaryhmästä muodostuu omintakeinen sonaattimuoto, joka huipentuu pauhaavaan koodaan.

Pizzicatokuvioinneilla käynnistyy myös sinfonian suuri Adagio. Soolo-oboe esittelee ensimmäisen teeman esitysohjeenaan Sehr langsam. Mukaan liittyvät piano fagotti, klarinetti ja huilu. Asteikkokulkusiirtymän jälkeen kuullaan rikkaasti soiva jousten toinen teema, partituurin mukaisesti Sehr kräftig, markig. Osan kehittely huipentuu jylhään Qua resurget ex favilla iudicandus homo reus -sitaattiin Mozartin Requiemin (1791) Lacrimosa-osasta.

Scherzo on omituinen yhdistelmä liki painajaismaista fantasiaa ja näennäisen huoletottimia kansantanssiaiheita, joiden Gustav Mahleria ennakoivasta yhdistelmästä avautuu sarja unenomaisia näkyjä, joiden välissä kuullaan lyhykäisyydessään häilyvä trio.  

Brucknerin finaali yrittää ensin paluuta sinfonian alun tunnelmiin, mutta tämä kerronnan kaari katkeaa heti alkuunsa sooloklarinetin agitaattorin protesteihin, joista muodostuu toinen finaalin pääaiheista. Beethovenin hengessä kuullaan takaumia sinfonian aiemmista osista, mutta jokainen niistä saa Brucknerillakin vuorollaan väistyä, kunnes orkesteri poimii klarinettiaiheen ja rakentaa siitä järisyttävän fuugan. Osan puolivälissä tullaan draaman käännekohtaan, jonka merkkinä vasket kajauttavat Was Gott tut, das ist wohlgetan -koraalin, josta aukeaa tie toiseen, vielä vaikuttavampaan fuugaan, jonka päässä avautuu dantelainen Empyrea. Orkesterin aihelmat sulautuvat pauhaten toisiinsa ylevöityen ennenkokemattomaksi sinfoniseksi aameneksi. 

Sinfoniasta kasvoi orkesterin ja Sarasteen voimannäyttö, jonka soivaa kaikkeutta kannatteli vahvasti hahmottunut rakenne. Pohjoisissa sävyissään partituuri sai kirkkaan ja kuulaan toteutuksen, jonka valkohehkussa saattoi kuulla Sibeliusta ennakoivia ratkaisuja – kaikkein selvimmin toisen osan tahtien 139-162 läpikuultavuudessa. Tätä viidennen sinfonian tulkintaa voisi kenties luonnehtia protestanttiseksi näkökulmaksi katolilaisen credon ekstaasiin, olihan esityksen fokus ennemminkin musiikillisen argumentaation selväsanaisuudessa kuin harnoncourtilaisessa sieluntutkiskelussa. Mitä tempoihin tulee, Sarasteen johdolla saatiin kuulla tarkoin punnittu toteutus, jonka soiva todellisuus tuntui hetkessään mitä luontevimmalta.  

Konsertin päätyttyä tarjolla oli vielä yksi musiikillinen lahja; Kuusiston ja O’Rourken kansanmusiikkisessio, johon kaksikko oli sommitellut joukon kansanmusiikkiaiheita niin Brittien saarilta, Skandinaviasta kuin kotoisesta Suomestakin. Näistä sävelmistä rakentui hieno silta Clynen konserttoon, ja täten illan musiikillinen matka täydentyi jälleennäkemisen kokemukseen. 

Jari Kallio

 

 

 

Edellinen artikkeliTroijalaiset sai uutta voimaa periodisoittimista
Seuraava artikkeliOrkestereissa riittää diversiteettiä ja persoonallisuutta