Antonio Vivaldin Ottone in villa Aleksanterinteatterissa Opera Boxin tuotantona. Ohjaus Ville Saukkonen, musiikinjohto Aapo Häkkinen.
Opera Box teki sen taas – ratkiriemukkaan ja samalla koskettavan tuotannon Suomessa ennen esittämättömästä oopperasta. Antonio Vivaldin esikoisooppera Ottone in villa taipui Ville Saukkosen ohjauksessa kuvitteellisen Donald Trumpin toisen vikakauden parodiseksi kuvaksi. Sen teho tuli myös siitä, että kaiken naurettavuuden takana oli myös hirtehistä todellisuutta: mitä jos tämä kaikki amoraalinen vallan sirkus ja ydinaseiden käytöllä leikittely olisikin pian taas totta?
Vivaldin teos kantaesitettiin Vicenzassa, joka jo paikkana assosioitui Rooman keisarin lomavillaan. Moni Venetsian ylhäisön jäsen omisti siellä huvilan, johon he pakenivat suurkaupungin vilinää. Vaikka Domenico Lallin libretto onkin perusasetelmaltaan yksinkertainen, juonen käänteet ovat kaikkea muuta. Se oli myös aikanaan uskalias tuodessaan esiin hallitsijan moraalisen rappion, yleisen opportunismin ja kyynisyyden sekä ovelien naisten yliotteen heikoista miehistä.
Barokkioopperoita, varsinkin Vivaldin teoksia, on tapana syyttää kaavamaisiksi niin juoneltaan kuin loputtomilta da capo -aarioiltaan, mutta se on pinnallinen ja laiska näkökulma. Teos luo raamit, ja esittäjän tehtävänä on herättää se eloon mielikuvituksellaan, koristeillaan ja virtuositeetillaan ja löytää tarinan ironiasta ja tunteista jotain ajankohtaista.
Opea Boxin tuotannossa se onnistui, vaikka Aleksanterinteatterin rutikuiva akustiikka tekikin laulajien ja Helsingin barokkiorkesterin työn vaikeaksi. Tämä musiikki vaatisi enemmän kaikua ympärilleen, jotta paljaat keinot saisivat ilmaa siipiensä alle. Mutta hienosti solistit selviytyivät musiikin taiturihaasteista ja barokkiestetiikan sisäistämisestä, ja Aapo Häkkisen johtama Hebo oli musiikillisen ilmaisun moottori kiihkeästi sykkivällä pulssillaan ja vaihtuvilla väreillään.
Ville Saukkosen runsaassa tuotannossa Ottone sijoittuu kärkipäähän ideoidensa luontevuuden ansiosta. Hän ei viljellyt irtovitsejä vaan lähti karaktääreistä ja heidän inhimillisistä heikkouksistaan, vaikka kerrontaa leimasikin tietty sarjakuvamaisuus. Näille hahmoille voi nauraa, mutta täytyy pitää varansa, ettei naura samalla itselleen.
Heti alussa päästään USA:n politiikan ytimeen, kun demokraatti ja republikaani laskevat vaalien ääniä yrittävät varastaa toistensa lipukkeita sen minkä ehtivät.
Nämä kaksi tanssijaa, Ella Gröndahl ja Roope Ryöppy, ilmestyvät koko oopperan ajan esiin eri hahmoissa: muutto- ja turvallisuusmiehinä, vieraan vallan agentteina sirppiä ja vasaraa heilutellen, amoreina ja piruina aarioiden lemmenkuvioita ilmentämässä, sarjakuvahahmoina, FBI-agentteina, jotka tutkivat presidentin villasta löytyneitä salaisia asiakirjoja jne. Kaikki hauskoja ideoita, jotka laittoivat oopperaan liikkeeseen ja löysivät aina kontekstinsa joko tarinasta ja todellisuudesta.
Maiju Vaahtoluodon Ottone oli ulkoisesti kuin ilmetty Trump kaikkia omahyväisiä ja populistisia eleitään myöten. Hän loi kuvan heikosta hallitsijasta, joka ei saa edes lähipiirinsä mutkikkaita suhdekuvioita saatikka valtakunnan asioita selviksi ja lyö laimin virkatehtäviään oman huvittelunsa hyväksi. Parissa aariassa puskee esiin temperamentti, mutta oikeita tunteita tälle liukkaalle hahmolle ei suotu. Vaahtoluoto loi muhkeita tehoja mezzollaan ja selvisi kuvioistakin.
Hanna Rantala loi presidentin puolisosta Cleonillasta kuvan pyrkyrinä, joka käyttää niin aistillista kuherteluaan, itsepäisiä vaatimuksiaan ja lemmensairailla miehillä leikkimistään laskelmoidusti hyväkseen. Rantala lauloi dekadentisti nautiskellen ja oikein ironian sävyin.
Tuuli Lindbergin Caio oli amiraali, jolla on salasuhde Cleonillaan ja joka on hylännyt tyttöystävänsä Tullian – joka puolestaan kostaa hänelle mieheksi pukeutuneena. Lindeberg välitti hienostuneella ja taiturillisella laulullaan kuvan sinänsä jalosta miehestä, joka tyhmyyttään joutuu kahden naisen huijaamaksi ja tekojen sijaan ruikuttaa. Siinäkin taas hellyttävää ristiriitaa kyllikseen.
Marika Hölttä Tulliana sai osakseen useimmissa barokkioopperoissa keikkuvan gender blender -tyypin. Kokiksi naamioituneena hän oli täynnä juonikkuutta ja vihaa, mutta naamiot riisuttuaan hänestä paljastuu rakastava ja kaipaava nainen. Kaikki nämä vivahteet Hölttä välitti hienosti.
Juho Punkeri lauloi erinomaisesti Deviona, presidentin neuvonantajana, jonka omat valtapyrkimykset paljastuvat lopussa. En ihan ymmärtänyt, miksi hänet oli puettu intiaanien poppamieheksi sarvineen. Muuten Joona Huotarin puvustus oli jälleen toimivaa ja hahmoja kuvaavaa. Oli hyvä idea ottaa mukaan entiset presidentit Washington ja Lincoln viisastelemassa ja kauhistelemassa asioiden nykytilaa.
Ottone in villan musiikki on suorasukaista ja maanläheistä ja kuvaa psykologisella tarkkuudella libreton hahmoja ja käänteitä. Resitatiiveja oli lyhennetty taidolla.
Hienostuneeksi ilmaisu kääntyy öisessä puutarhakohtauksessa, jossa Caio kuulee salaperäisiä kaikuja ja luulee niitä omantunnon ääniksi, vaikka kyseessä on piiloutunut Tullia. Yön lintuja kuvaavat nokkahuilut soittivat aitiosta, ja taika laskeutui teatteriin. Aapo Häkkinen orkestereineen oli joustavasti mukana tunnelmien vaihdoissa komedian ja vakavan välillä.
Oli suuri sääli, että näin hieno tuotanto sai vain kolme esitystä. Syyt siihen olivat tietenkin taloudelliset. Tämä on vapaiden ryhmien jatkuva ongelma, johon olisi hyvä löytää ratkaisu.
Harri Kuusisaari
