Arvio: Giuseppe Verdin Simon Boccanegra Kansallisoopperassa.
Simon Boccanegra ei ole helpoimmin avautuvia Giuseppe Verdin oopperoita, sillä kuuluisien aarioiden ja mukaansatempaavien kuorojen sijaan se punoo tummasävyistä, melankolista melodiajatkumoa, joka kuljettaa ihmissuhteiden solmuja ja liittää yksityiset kohtalot ja tunteet poliittiseen liikehdintään tiiviimmin kuin ehkä missään muussa säveltäjän teoksessa.
Ei Simon Boccanegra ole niin harvoin esitetty kuin mitä Kansallisoopperan esittely antaa ymmärtää, vaan se kuuluu monien talojen perusohjelmistoon. Ja jos juonen mutkikkuutta taivastellaan, niin se on samaa tasoa Trubaduurin kanssa mutta selkeämpi kuin Kohtalon voimassa ja Sisilialaisessa vesperissä. Ei oopperan tarvitse olla aukotonta realismia, vaan se pelaa tunteilla ja arkkityypeillä, joille libretto antaa kehykset ja musiikki sisällön.
Useissa Verdin oopperoissa juonen solmut liittyvät identiteettien häilymiseen: joku henkilö on kadonnut lapsena ja osoittautuu lopussa yllättäen vihollisen verisukulaiseksi. Tämä on ollut suosittu asetelma oopperoissa vuosisatojen ajan. Verdille se antoi tilaisuuden sekä perhesiteiden koskettavaan kuvaukseen että ihmisten välisen vihanpidon turhuuden osoittamiseen, jonka taustalla on aina hänen oma roolinsa Italian yhtenäisyysliikkeen, risorgimenton voimallisena kannattajana.
Simon Boccanegrassa Genovan dogeksi kohonneen merirosvoisän ja hänen tyttärensä, lapsena kadonneen Amelian suhde saa poikkeuksellisen hellän kuvauksen. Se luo oopperaan inhimillisen lämpöpesäkkeen, joka tuntuu merkityksellisemmältä kuin pakollinen sopraanon ja tenorin rakkaus. Sen kylmäksi kontrastiksi nousevat ympäristön moninaiset intrigit, vallan ja rakkauden pyrkyryydet sekä poliittiset vastakkainasettelut.
Boccanegra on Verdin hallitsijahahmoista moniulotteisimpia siksi, että hän ei halunnut valtaan, vaan hänet vedettiin siihen osana poliittista peliä. Hänen musiikillista kuvaustaan hallitsee kohtalon kuljettama yksinäisyys – valta eristää ihmisen tunteistaan. Meren maisema on hänen sielunmaisemansa, joka soi orkesteripartituurissa kauniisti välkkyen.
Kansallisooppera oli saanut yhteistyössä Tokion ja Madridin oopperoiden kanssa teoksen ohjaajaksi kentän keskeisiin vaikuttajiin kuuluvan Pierre Audin ja lavastajaksi kuuluisan kuvataiteilijan Anish Kapoorin. Audi on tehnyt ennenkin yhteistyötä vastaavien merkkihenkilöiden kanssa, mutta kun esimerkiksi hänen ohjaamassaan Münchenin Parsifalissa Georg Baselitzin voimakas kuvamaailma tuntui vievän mehut näyttämötyöstä, nyt Kapoorin veistoksellinen lavastus toimi hienosti yhteen Audin tarkan henkilöohjauksen kanssa.
Kapoor oli luonut lavalle nurinpäin roikkuvan tulivuoren, jonka laavan värit jatkuvat osin myös kaksiulotteisina pintoina ja laulajien puvuissa (suunnittelu: Wojciech Dziedzic), Se kuvaa enemmän ihmisten sisäistä kuin yhteiskunnallista kuohuntaa, ja Boccanegran kuoltua lopussa tilalle nousee abstrakti musta pallo valkoisella pohjalla.
Audille tyypillistä pelkistynyttä symboliikkaa on mukana taistelevien joukkojen kuvauksissa: asemiehet nostelevat ritualistisesti keppejään ja askeltavat marionettien tapaan läpikuultavan verhon takana. Ohjauksen pääpaino on kuitenkin intiimeissä tilanteissa, ihmisten välisissä kohtaamisissa ja tunteissa, jotka välittyvät tiheinä.
Hieno kohtaus on esimerkiksi se, kun Boccanegra luo madonlukuja petolliselle Paololle, ja samaan aikaan lattia laskeutuu tämän alla niin hitaasti, että sitä tuskin huomaa. Yleisö pääsee tuntemaan Paolon huimauksen ja koston katkeruuden.
Tulivuori jättää ympärilleen muuten tyhjän näyttämön, mikä tuo ongelmia laulajien kuuluvuuteen. Kansallisoopperan lava ilman eteen tuotuja heijastavia lavasteita on ahne äänten imijä – tämä ongelma on ollut alusta asti tiedossa, mutta sille ei ole tehty mitään.
Akustisista syistä moni laulaja jäi ainakin ensi-illan aluksi vaimeasointiseksi. Esimerkiksi italialaisbasso Riccardo Zanellato jäi Fiescon roolissa vaille roolin vaatimaa muhkeutta ja auktoriteettia. Sääli, sillä Zanellatolla on poikkeuksellisen kaunissointinen basso. Hän on hienostuneen fraseerauksen mestari ja kuuluu Riccardo Mutin luottolaulajiin.
Bulgarialainen bassobaritoni Vladimir Stoyanov tulkitsi Boccanegran sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriidan eläytyvästi. Hän vaikutti niin kiltiltä mieheltä, että oli vaikea uskoa hahmon taustaa julmana merirosvona. Romanialaisella Sebastian Catanalla on baritonissaan enemmän särmää, joka viilsi Paolon pahisroolissa tehokkaasti.
Libanonilais-kanadalainen sopraano Joyce El-Khoury teki Amelian roolin totuttua ylväämmin – osaksi varmaan myös ohjaajan ratkaisuna. Hän oli itsetietoinen nainen, ei pelkkä kohtalon heittelemä orpotyttö. El-Khoury hemmotteli kuulijoita taidokkailla ohenteilla ja instrumentaalisella fraseerauksella, ja mutta kovin koskettavaksi hahmo ei oikein kasvanut.
Latvialainen tenori Mihails Čulpajevs vastasi soinnillisesti illan loistokkaimmasta annista. Ei tietoakaan akustisista ongelmista! Adornon roolista hän teki melkoisen kuumakallen. Kuinkahan näin kuohahteleva tyyppi selviää dogen seuraajan tehtävistä?
Illan suurimpiin sankareihin kuuluu kapellimestari Pietro Rizzo, joka laittoi oopperan musiikin virtailemaan vuolaan tunteikkaana. Harvoinpa Kansallisoopperan orkesteri on soinut näin idiomaattisin italialaissävyin.
Harri Kuusisaari
