”Minun tasa-arvotodellisuuteni on toisenlainen kuin sinun – ja asian tiedostamisessa piilee tärkeä opetus”, vastaa Nelli Korhonen Martin Malmgrenin viime Rondossa esittämiin kommentteihin.
Hyvä Martin Malmgren. Kirjoituksessasi Tasa-arvon ideaali ja todellisuus (Rondo 5/2022) tuot esille tasa-arvon haasteita klassisen musiikin kentällä. Kerrot miehiä syrjivästä ”todellisuudesta”, johon tasa-arvotyö on mielestäsi johtanut, varsinkin Ruotsissa. Et näe klassisen musiikin kentällä tapahtunutta tasa-arvokehitystä miellyttävänä vaan ennemminkin koet, että tasa-arvon eteen työskenteleminen on jonkinlaista ”syyllistämispolitiikkaa”, jossa syyttävä sormi osoittaa valkoista heteromiestä kohti.
Hyvä Martin, sinulla on oikeus ajatella näin – ja kiitos, että toit ajatuksesi rehellisesti esille. Mutta ennen kuin lukitset täysin ajatuksesi ”syyllistämispolitiikasta”, saanen kertoa hieman omasta todellisuudestani:
Olen opiskellut musiikkia suhteellisen pitkään. Lapsuuteeni kuului musiikkiopisto- opintoja ja myöhemmin hakeuduin musiikin ammattiopintoihin Tampereen ammattikorkeakouluun, josta jatkoin vielä, muutaman vuoden tauon jälkeen, opiskelemaan musiikinteoriaa Sibelius-Akatemiaan, jossa opiskelen edelleen. Läpi näiden opintojen olen tuntenut jonkinlaista ulkopuolisuutta tyttönä ja naisena klassisen musiikin kentällä. Minun on ollut vaikea soljahtaa niihin muotteihin, mitä länsimaisen taidemusiikin kulttuuri on minulle tarjonnut. Itse asiassa olen kokenut toisinaan syvää ahdistustakin musiikkikenttämme rakenteiden takia – ne ovat nimittäin hyvin mieslähtöisiä.
Katsos, jo pienenä tyttönä minulle opetettiin seuraavanlainen kaava: säveltäjät ovat miehiä. Soittotunneilla soitettiin miesten tekemiä teoksia, musiikinteorian tunneilla analysoitiin miesten säveltämää musiikkia ja historian tunneilla kerrottiin tarinaa suurmiehistä – ja tietenkin sellaista tarinaa, jonka toiset miehet olivat kirjoittaneet. Mikä näiden tarinoiden opetus oli herkälle, taiteelliselle tytölle? Ehkäpä jotain tämänkaltaista: naiseus ei ole arvokasta, jotta siitä kannattaisi liiemmin tarinoita kertoa. Historian kirjoituksissa naisen kohtaloksi jäi usein toiseus, jonkinlainen sivurooli. Ja sivurooliin mahtui lähinnä kahdenlaisia naisia.
Toisinaan kuulin tarinoita muusista, joita ilman nämä suuret säveltäjämestarimiehet eivät olisi koskaan saaneet teoksiaan valmiiksi. Muusan tehtävä oli kannatella ja edistää suuren säveltäjämiehen uraa ja olla jonkinlainen inspiraation lähde. Tämähän on sinänsä kaunista; en pidä toisen tukemista tai inspiraation lähteenä olemista laisinkaan huonona asiana. Valitettavasti muusan kohtalo tarkoitti usein myös sitä, että naisen oli käytettävä mahdollinen lahjakkuuspotentiaalinsa miestään varten ja tehtävä elämästään melko yksipuolista. Se ei tuntunut, eikä tunnu vielä tänäkään päivänä reilulta.
Musiikin historian kirjojen sivuille pääsivät myös toisenlaiset naiset, pahikset. Tampereen ammattikorkeakoulussa opiskelimme musiikin historiaa Gunar Jeansonin ja Julius Raben kirjoittaman Musiikki kautta aikojen -kirjasarjan avulla. Kirjassa kerrotaan Joseph Haydnin uran vaiheista muun muassa näin:
”Vain avioliitto riitaisan ja ahdasmielisen vaimon kanssa katkeroitti jossakin määrin hänen oloaan. Hän huomasi, ettei asiaa voinut korjata. Hän alistui pian perhehuoliinsa ja kesti 40 vuoden ajan epäonnistunutta avioliittoaan.” Kirjassa annetaan ymmärtää, että juuri vaimo oli riitaisa, ahdasmielinen ja syy heidän huonoon avioliittoonsa; teoksessa ei edes yritetä nähdä mekanismeja kokonaisuuden takana. Vuosia sitten minussa nousi, ja nousee edelleen, kysymyksiä: Miksi vaimo oli riitaisa ja ahdasmielinen? Miksi kirjan kirjoittajat eivät tunteneet empatiaa Haydnin vaimoa kohtaan, joka eli patriarkaalisessa yhteiskunnassa, vaan ennemminkin tekivät hänestä syntipukin? Mikä yleensäkin on tämä vaimoa syyllistävä asetelma – ja miksi siitä on niin merkityksellistä kertoa?
Koen, että jälkimmäinen rooli on jonkinlainen älä vain ajaudu tähän pisteeseen -varoitus meille naisille. Jos olemme vihaisia, vaikkapa juuri tasa-arvokysymysten edessä, meidät leimataan helposti hankaliksi ihmisiksi. Tämä asetelma aiheuttaa minussa ahdistusta entisestään – tällä tavalla minulta yritetään riistää nimittäin ilmaisunvapaus.
Saatat siis arvata oikein, Martin: en voi, enkä halua sopeutua kumpaankaan noista yksipuolisista, ihmisyyttä kaventavista rooleista. Perusteluita olen esittänyt mielestäni jo tarpeeksi. Perinteinen länsimaisen taidemusiikin historian kirjoitus tarjoaa kuitenkin vielä yhden roolin: sellaisen, johon valkoiset säveltäjämiehet asettuvat. Tässä roolissa ihmisyyden toteuttaminen onkin aiempia rooleja monimuotoisempaa. Ongelma on vain siinä, että minä en ole mies.
Niin, olen syntynyt tähän maailmaan varustettuna kahdella X-kromosomilla – olen siis nainen. Olen muutenkin ulkoisesti, sisäisestikin erilainen kuin miehet. Ruotsalainen psykiatri Markus Heilig kertoo Naisen aivot, miehen aivot -teoksessaan, että sukupuolten välillä on eroja – siis muitakin, kuin ympäristötekijöiden aiheuttamia eroja. Jollekin tämä voi olla harhaanjohtavasti sellainen signaali, että miehet ovat jollakin tavalla parempia kuin naiset. Mutta minulle, kuin myös Heiligille, se kertoo yksinkertaisesti siitä, että miehet ja naiset ovat keskimäärin erilaisia; eivät kuitenkaan missään määrin eriarvoisia. Naisilla ja miehillä sattaa olla myös erilaisia tarpeita – ja mielestäni musiikkikenttämme tulisi ottaa nämä tarpeet paremmin huomioon.
Minä olisin tarvinnut pienenä tyttönä naisesikuvia. Väitän, että kiinnostukseni klassista musiikkia kohtaan olisi kasvanut roimasti mikäli joku olisi kertonut minulle tarinan Louise Farrencista, joka 1800-luvun alkupuolen patriarkaalisessa yhteiskunnassa sai sankarillisesti sävellettyä kolme uskomatonta sinfoniaa ja suuren määrän muita upeita teoksia ja jonka elämään mahtui myös traagisia tapahtumia, kuten oman ainoan tyttären kuolema; tarinan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneestä Cécile Chaminadesta, josta kasvoi arvostettu säveltäjä siitäkin huolimatta, ettei hänen isänsä antanut hänelle lupaa opiskeluun Pariisin konservatoriossa, vaikka hänet sinne ilmiömäisen lahjakkuutensa takia kutsuttiin; tai tarinan vaikkapa sinunkin mainitsemastasi Fanny Mendelssohnista, jonka sävelkielessä kuuluu romanttisen kiihkeä uho, jota hän todennäköisesti tunsi 1800-luvun tukahduttavia valtarakenteita kohtaan.
Väitän, että mikäli olisin kuullut nämä tarinat ja musiikin näiden tarinoiden takana lapsena, tai edes ammattiopinnoissani, minun olisi ollut helpompi hengittää musiikkikentällämme. Nimittäin sen jälkeen kun kuulin Fanny Mendelssohnin viehkeän aggressiivisen Pianotrion op. 11 ensimmäisen osan, ja sen jälkeen kun sain tietää, että Fanny Mendelssohn on syntynyt samaisena marraskuun päivänä (toki satoja vuosia aiemmin) kuin minä itse, mikään ei ole ollut enää entisellään.
Olen varma, etten ole ainoa, joka on kaivannut naisesikuvia musiikkikentällemme. Tämä seikka tuli hyvin esille reilu kaksi vuotta sitten, kun tein musiikin hahmotusaineiden opettajan töitä Juvenalia-opistossa Espoossa. Tyttöoppilaani olivat erittäin mielissään kun toin tunneille menneiden vuosisatojen naissäveltäjien elämäntarinoita ja musiikkia miessäveltäjien rinnalle tai kun pyysin säveltäjä Cecilia Damströmin vierailulle opistoon. Koskaan aiemmin oppilaani eivät olleet kuulleet musiikkiopisto-opinnoissaan näistä naissäveltäjistä ja elimme sentään jo 2020-lukua. He saivat aivan uuden tavan katsella taidemusiikkia – ja ennen kaikkea he löysivät tärkeää, heidän identiteettiään vahvistavaa samaistumispintaa musiikkikulttuuristamme.
En heiluta syyllistävää sormea valkoisia heteromiehiä kohtaan. Itse asiassa olen kiitollinen monille miehille, jotka ovat elämäni varrella tarjonneet minulle tukensa ja lämpönsä. Enkä halua missään nimessä häivyttää miesten tekemää musiikkia pois länsimaisen taidemusiikin piiristä; totta puhuakseni minulla on suloinen viha- rakkaussuhde muuan Ludwig-setää kohtaan. En myöskään havittele miehiä syrjivää – enkä yleensäkään ketään syrjivää – kulttuuria, onhan minulla 11-vuotias poika, jolle toivon tasa-arvoista ja turvallista tulevaisuutta. Mutta pyydän niiltä ihmisiltä ja instituutioilta, jotka pitävät alamme valtarakenteita yllä, ymmärrystä naisten ja tyttöjen tarpeita kohtaan.
Jos identiteettipolitiikkaa on toivomukseni, ettei musiikkikenttämme yksipuolistaisi ja painaisi alas sukupuoltani sekä siihen liittyviä piirteitä, niin siinä tapauksessa kyllä, kannatan identiteettipolitiikkaa. Ja jos naiskiintiöt antavat sen sysäyksen, että myös naisen ääni saisi jatkossa tilaa musiikkikentällämme, niin siinä tapauksessa kyllä, kannatan väliaikaisia naiskiintiöitä. Mielestäni parasta olisi, että me alalla vaikuttavat ammattilaiset itse tarttuisimme toimeen ja tekisimme töitä tasa-arvon eteen. Olen kuitenkin todistanut tällaista toimintaa melko vähän – esimerkiksi musiikinteorian opinnoissani tuntuu vaikuttavan, vielä vuonna 2022, se perinteinen länsimaisen taidemusiikin kaanon, jonka myötä nostetaan valokeilaan vain valkoisia säveltäjämiehiä.
Se, että Ruotsissa on kokeiltu tietynlaista tasa-arvopolitiikkaa – ja jossakin määrin kenties myös epäonnistuttu siinä – kertoo hyvin vähän laajemmasta todellisuudesta; Suomen todellisuus on esimerkiksi sitä, mistä minä olen tässä kirjeessäni kertonut. Ja näethän, että siitä on kaukana valkoista heteromiestä syyllistävä politiikka. Sen sijaan voin valitettavasti allekirjoittaa esille tuomasi Kristina Hultmanin väitteen, jonka mukaan nykypäivän taidemusiikki on läpeensä täynnä sukupuoliperusteisia miesten valtaetuja ja naisten vastaisia ennakkoluuloja – väitteen todistaa oikeaksi minun oma tarinani klassisen musiikin parissa. Ja vaikka haluatkin tilastoja vähätellä, niin onhan sinunkin tunnustettava: suomalaiset konserttitalot soittavat järkyttävän vähän naisten tekemää musiikkia; suomalaisissa musiikkioppilaitoksissa arvostetaan järkyttävän vähän naisten luomaa musiikkia. Syyksi ei riitä se, että menneinä vuosisatoina naisten oppineisuutta on yritetty kontrolloida; tuhannet naiset ovat saaneet upeita teoksia aikaiseksi siitäkin huolimatta! Syy siihen, että naisten tekemä musiikki loistaa poissaolollaan, on kaiketi sellaisissa valtarakenteissa, jotka ovat miesten luomia ja näin ollen miehisestä vinkkelistä määriteltyjä.
Musiikkikenttämme ei ole tietenkään ainoa alue, joka on rakennettu miehisten lähtökohtien pohjalta. Lääketieteessä tämä mieslähtöisyys tulee räikeästi esille: moniin sairauksiin on tarjolla vain miehille sopiva hoitomuoto, vaikka naiset tarvitsisivat toisenlaista käsittelyä parantuakseen. Tällainen eri aloilla vaikuttava epätasa-arvoinen, historiasta kantautuva kapea, miehisyyteen nojautuva ihmiskäsitys on omiaan ruokkimaan naisvihaa – yhteiskuntamme (piilo)viesti on nimittäin se, että naiset ovat huonompia ja vähemmän arvokkaita kuin miehet.
Kun vihjailit, että ennemminkin aikamme esiintyvät taiteilijat ja yleisö kuin klassisen musiikin piirissä vaikuttaneet valkoiset miehet ovat päättäneet siitä mitä laatu on, niin otitko kuitenkaan huomioon, etteivät nämä aikamme esiintyvät taiteilijat ja yleisö ole eläneet tyhjiössä? Itse asiassa he ovat eläneet ja hengittäneet sitä samaista mieslähtöistä klassisen musiikin kulttuuria kuin mitä minä olen elänyt ja hengittänyt pikkutytöstä asti. Onko siis ihmekään, että esiintyvät taiteilijat valitsevat ohjelmistoonsa vaikkapa Mozartia ja Bachia? Ovathan muusikot tottuneet pienestä pitäen soittamaan näiden miesten tekemää musiikkia. Ja onko ihmekään, ettei yleisö ole kiinnostunut naissäveltäjien musiikista, jos konserttitalot tarjoavat heille vain miesten tekemää musiikkia? Miten taiteilijat ja yleisö saisivat edes tietää naissäveltäjistä, mikäli kukaan ei kerro heistä; mikäli kukaan ei soita heidän musiikkiaan? Miten silloin voisi edes arvioida naissäveltäjien musiikin laatua?
On sanomattakin selvää, että miehet ovat määritelleet musiikillisen laadun kriteerit. Sillä niin kuin musiikin historian tarinat ovat miesten luomia, suurin osa menneiden aikojen musiikkiarvosteluista on miesten kirjoittamia. Nämä arvostelut ovat olleet toisinaan vieläpä hyvin naisvihamielisiä. Sen sijaan naisten näkemykset, ajatukset ja tunteet on jätetty näistä tarinoista ja arvosteluista systemaattisesti ulkopuolelle.
Vaikka Suomen peruskoulujärjestelmä on monille tytöille suotuisa, niin minun pitää naisena ymmärtää, ettei se ole sitä välttämättä kaikille pojille; monet pojat tarvitsisivat, kenties biologisten lähtökohtiensa takia, erilaiset puitteet koulun käyntiin, jotta surullisilta syrjäytymiskierteiltä vältyttäisiin – ja tämä seikka pitäisi ottaa Suomessa paremmin huomioon. Samalla tavalla toivon sinun ymmärtävän, että me naiset ja tytöt tarvitsemme oman äänemme klassisen musiikin kulttuuriin. Se ei vähennä sinun tai kenenkään muunkaan valkoisen heteromiehen arvoa. Sen sijaan musiikikikulttuurin monipuolisuus tulee laajentamaan kaikkien meidän ihmiskäsitystämme. Sillä vaikka miesten ja naisten välillä on keskimäärin eroja, niin ennen kaikkea eroja on ihmisten välillä. Kun annamme naisten äänen kuulua kulttuurissamme, laajennamme samalla kaikkien ihmisten mahdollisuuksia. Ja mikä tärkeintä: monipuolisen musiikkikulttuurin avulla opimme ymmärtämään toisiamme paremmin.
Voisiko, Martin, tällaisessa maailmantilanteessa taidemusiikilla olla jalompaa tehtävää kuin se, että oppisimme kunnioittamaan erilaisuutta ja toisiamme paremmin?
Nelli Korhonen
Hyvä Nelli Korhonen
Sen enempää Martin Malmgrenin kuin sinunkaan esittämä totuus ei tarvitse lainausmerkkejä. Puhutte paljolti eri asioista, mutta molemmat nähdäkseni totta.
Miten korjata se, että tytöille ei juurikaan ole esitetty naissäveltäjiä historiallisina esikuvina musiikin tekijöinä? Ovatko kiintiöt ohjelmistoissa ratkaisu?
On totta, että orkesterien ohjelmistoista valtaosa on kuolleitten miessäveltäjien teoksia. Tämä vääristymä kuitenkin syrjii eläviä miehiä siinä kuin naisiakin.
Martin Malmgren nosti esille Ruotsissa käyttöön otettuja kiintiöitä. Jos esimerkiksi ohjelmistovalinnoissa pyritään naissäveltäjien 50% osuuteen, tarkoittaisi se esimerkiksi Suomen säveltäjien jäsenistön (12% naisia) jakaumaan suhteutettuna seitsemänkertaista naissäveltäjien suosimista. Tuota naissäveltäjien osuutta ohjelmistossa ei kuitenkaan liene helppo saavuttaa historiallisten säveltäjien osalta, vaan se tapahtuisi elävien kohdalla, jolloin jakauma olisi vielä vääristyneempi.
Sukupuolijakauma säveltäjien kohdalla tulee tasaantumaan, kuten on jo havaittavissa. Löysin kirjahyllystäni vuoden 2013 listan Suomen säveltäjien jäsenistä, tuolloin naisten osuus oli 9%, naisten osuus on siis kasvanut kolmanneksen vajaassa kymmenessä vuodessa.
Naisten osuuden kasvu tulee aivan luonnollisesti näkymään myös ohjelmistoissa nykymusiikin kohdalla.
Keskustelu tasa-arvosta on saanut mielestäni toisinaan melko sokeitakin piirteitä. Yksi esimerkki oli Wilhelm Kvistin kirjoittelu HBL:sa vuoden 2019 kansainvälisestä Uuno Klami sävellyskilpailusta. Sen sijaan, että hän olisi nähnyt tämän kansainvälisesti merkittävän kilpailun arvon Suomen musiikkielämälle, hän keskittyi etsimään sukupuolten tasa-arvon loukkausta siitä seikasta, että kaikki viisi finalistia olivat miehiä. Kilpailuun oli lähetetty anonyymisti 283 teosta. Finaaliin valittujen lisäksi julkaistiin myös suosituslista. Finaaliin ja suosituslistaan valituissa teoksissa naisten osuus oli kuta kuinkin sama kuin kilpailuun lähetetyissä teoksissa, joka taas oli suurin piirtein sama kuin edellä kertomani Suomen säveltäjien jäsenistön jakauma vaikka teokset olivatkin 43 eri maasta. Tämän esimerkin pohjalta en usko, että teoksista on tunnistettavissa erikseen miesten ja naisten ääni, toisin sanoen: ei tulisi puhua mies- ja naissäveltäjistä, on vain säveltäjiä. Siksi ohjelmistovalinnoissa ei tule keinotekoisesti kiinnittää huomiota säveltäjän sukupuoleen.
Paras tapa välttää tällaiset ulkomusiikilliset seikat olisikin anonyymit teoshaut muuallakin kuin kilpailuissa ja korvata moni kipsipään teos näin löydetyllä ohjelmistolla.
Vastaukseni kysymykseen kiintiöitten käytöstä on tämän pohdiskelun pohjalta selkeä ei, mikäli se kohdistuu nykymusiikkiin.
Kipsipäitten kohdalla olisi aivan toivottavaa tapahtua karsimista niin elävien nais- kuin miessäveltäjienkin eduksi, kuten myös kuolleitten naissäveltäjien eduksi.
Säveltäjä Pertti Jalava
Muutos säveltäjien sukupuolijakaumassa tulee olemaan nopeampaa kuin tuo mainitsemani 9% – 12% vajaassa kymmenessä vuodessa.
Uusista säveltäjistä yhä suurempi osuus on naisia, viime aikoina noin neljännes, samalla kun luonnollinen poistuma koskee yli 90 prosenttisesti miehiä.