Asiantuntija vastaa: Hei Pekka, mikä mahtaa olla In C?

In C on ainakin itselleni leppoisa paikka olla. Tunnelma on enemmänkin lepäävä kuin aktiivisesti esittävä. Jos amerikanmallinen minimalistinen musiikki ei puhuttele, on In C pahimmillaan todella vaivaannuttava kokemus sekä esittäjälle että kuuntelijalle. Tarkkaa dramaturgista suunnitelmaa esityksestä ei voi tehdä, mutta henkilökuntaa ja soittimia valitessa voi tietenkin ohjailla lopputulosta jonkin verran.

Kyllähän se oikeastaan menee. In C koostuu viidestäkymmenestäkolmesta fraasista, ja yksinkertaisesti sanottuna teos kulkee ruokaa etsivän sopulilauman lailla näiden fraasien läpi. Kullakin esittäjällä on vapaus kerrata fraaseja, olla soittamatta fraaseja, vaihdella tempoa ja niin edelleen – mutta myös vastuu seurata kanssasopulien etenemistä, ja yrittää pysyä muutaman fraasin tahikka jäkälämättään etäisyydellä kollegoista. Jos kertaat omaa suosikkifraasiasi loputtomiin, ja huomaat muiden olevan kaukana edellä, tulee ottaa kaverit kiinni. Samoin, jos hätähousuisesti ahmii kappaletta ja kuulee muiden olevan kärsivällisempiä, täytyy hidastaa omaa etenemistään. Kaikilla on oma äänensä ja oma tahtinsa, mutta velvollisuus pitää lauma kasassa. Demokratian peruspilareita. Metsäkonserttiin In C on mitä sopivin teos – jos katsoo havupuuta, kuulee musiikissa rungon (C), oksat (fraasit) ja neulaset (yksittäiset nuotit) – jos tuuli heiluttaa puita, syntyy täydellinen visualisointi In C:n muusikoiden yhteiselle liikkeelle, joka kuitenkin sisältää lukemattomia yksilöllisesti heiluvia oksia.

Onhan se sitäkin. Lisäksi Meidän Festivaalin teema rakentuu koulutuksen ja taide-elämysten saatavuuden ympärille – luovuutta ruokkivasta koulutuksesta puhutaan kauniisti, mutta sitä kohdellaan rumasti. Esimerkkejä on aivan liikaa. Dissonanssi on siis riitasointu näiden puheiden ja tekojen välillä. Festivaalin viimeinen päivä on nimeltään Heimot, ja se käsitteleen tietojen ja taitojen jakoa erilaisten joukkojen kesken, ja miten tärkeää on porukalla huolehtia sekä nuorten että vanhojen kanssaihmisten mahdollisuuksista saada oman elämänpiirinsä ulkopuolelle ulottuvia näkyjä. Päivän ohjelmassa on Mozartia, Widmannia, kansanmusiikkiyhtyeet Sväng sekä Juuri&Juuri, pelimanni Emilia Lajunen, runonlausuja Mirjami Heikkinen sekä tanskalainen nykymusiikkiyhtye Efterklang yhdessä suomalaisen lyömäsoittajan Tatu Rönkön kanssa. Heimopäivää isännöi Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen pomo Tommi Laitio, joka tietää yhtä sun toista perheistä, laumoista, ulkopuolisuudesta, osallistumisesta, yhteisymmärryksestä, yhteenkuulumisesta ja rakkaudesta.

Onhan siellä vielä Reichiakin. Minusta tuntuu, että elämän koneellistumisen viimeisimmät harppaukset ovat tuoneet näiden kavereiden musiikin jälleen lähemmäksi sitä, miten ihmiset kokevat elämänsä värähtelevän. Yksinkertaiset sekvensseriohjelmat antavat kenen tahansa luoda älypuhelimellaan samantyyppistä musiikkia, jota luuppikoneilla väkerrettiin jo 70-luvulla. Lisäksi vaikuttaa siltä, että musiikki sisustuksellisena elementtinä on tällä hetkellä kiinnostava asia, ja ihmiset hakevat teoksia, joita ei kuunnella samalla tavalla kuin Brahmsia, vaan niiden sisällä asutaan ja oleskellaan. Ameriikansankarien lisäksi esimerkiksi Arvo Pärt, Henryk Gorecki, Max Richter ja lukemattomat ambient-artistit ovat tässä asiassa kiinni. Olemisen tunnetta muokataan musiikilla samalla tavalla kuin vaikka valaistukseen ja sisustukseen liittyvillä valinnoilla.

Ei toki.