Lapset ja perheet ovat olleet tärkeänä kohderyhmänä Kenneth Greven kaudella Suomen Kansallisbaletin johtajana. Siinä ei ole mitään pahaa – yleisön uudistumistarve on selvä, ja baletin tunnetuksi tekemisessä laajempien kansanosien piirissä riittää yhä työtä.
Asian kääntöpuoli on vain se, että satutuotantojen taiteellinen taso on ollut paikoin vaatimaton. Kun vielä muistakin ensi-illoista moni on flopannut, kauden saldo jää miinuksen puolelle. Epäilen, onko annettu kuva baletista puoliviihteellisenä perhesöpöilynä siltikään oikea linja edes yleisön saavutettavuutta ajatellen.
Greven toiseksi viimeinen kausi on alkanut epäonnisesti. Syksyn aluksi nähty Romeo ja Julia jäi uudistamispyrkimyksineen sekasotkuksi. Sen jälkeen odotukset olivat korkealla: Liisa ihmemaassa -balettia tuli tekemään kansainvälinen koreografitähtemme Jorma Elo.
Hänen hienoja teoksiaan on nähty baletissa jo useita. Ne ovat yhdistäneet virtuoosista liikettä, omaperäistä huumoria ja oivaltavaa musiikin käsittelyä. Kesäyön unessa hän näytti olevansa lisäksi tarinankerronnan mestari – harvinainen lajissaan nykyään.
Pettymys oli kuitenkin suuri, sillä Liisa Ihmemaassa -baletista oli draaman punainen lanka kadoksissa kokonaan. Mitä oli tapahtunut? Oliko aika loppunut kesken, oliko baletin johto asettanut ehtoja vai oliko ideavarasto tilapäisesti loppunut – tai pikemmin hämmentynyt niin, ettei runsaista aineksista muodostunut kokonaisuutta?
Lewis Carrollina tunnetun kirjailijan tarinalla on nyt laajemminkin vetoa näyttämöillä. Christopher Wheeldonen balettiversio Lontoon Royal ballet’ssa oli todiste siitä, että se toimii myös tanssin keinoin. Näyttämötaiteilijoita kiinnostaa se alitajunnan maailma pelkoineen ja toiveineen, joita Liisan ihmemaa ilmiselvästikin edustaa.
Jorma Elo yhdistelee tarinaan aineksia Carollin kirjasta Liisan seikkailut pelimaailmassa. Tavoitteena on ollut luoda tytön kasvutarina, jossa hän fantasiahahmoja kohtaamalla löytää itsensä. Sitten hän voi palata arkeen, josta hän alun pakkokihlajaisissa pakenee valkoisen kanin johdattamana maalaukseen.
Jos alun perhekohtaus jää mykkine miimijaksoineen tarkoituksellisen vaivaannuttavaksi, ihmemaassa ärsykettä vyörytetään senkin edestä. Mukana ovat klassiset Kyynelten lampi, Tittelitom ja Tittelityy, Valkoinen ritari, Hatuntekijän hullut teekutsut ja Herttakuningattaren puutarhat – Robert Perdiziolan näyttävästi, mutta vähän tukkoisesti lavastamana.
Kohtaukset kuitenkin rakentuvat irrallisesti, kuin sieltä täältä elementtejä haalien. Se voisi sopia absurdiin unimaailmaan, jos teatterillinen liikekerronta antaisi tapahtumille motiivia, mutta Elo pitäytyy virtaviivaisesti neoklassisen baletin sanastossa.
Se luo ristiriidan: ollaan kertovinaan perinteistä satua, muttei kuitenkaan kerrota tarpeeksi selkeästi. Tarvitsee käsiohjelmaa saadakseen hahmoista selvää – usein ne vain ilmestyvät vailla motiivia. Kaunista abstraktia tanssia kyllä nähdään, ja taitavat joukkokohtaukset huipentuvat pelikorttien ja šakkinappuloiden taistelussa.
Esityksessä kuin esityksessä tulee kylmäävä olo, jos tuntee, että nyt ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä. Tällaisia kohtia oli teoksessa paljon.
Kansallisbaletin tanssijat tekevät silti mitä tehtävissä on, vaikka liikkeen sisäistä tarkoitusta paikoin haeskeltiin. Linda Haakana yritti tosissaan saada Liisaan myös psykologiaa. Samuli Poutanen Valkoisena Ritarina oli klassinen unelmien prinssi, ja Xiaoy He Valkoisena kanina oli esityksen riemukkain karaktäärityö.
Musiikiksi Elo oli valinnut Beethovenia (mm. 9. sinfonian scherzo), Händeliä, Griegiä, Mendelssohnia, Haydnia, Weberiä (klarinettikonsertto, hienona solistina Tuulia Ylönen), Berlioz’ta ja Stölzeliä. Philippe Béranin johtama orkesteri soitti motivoituneesti, mutta koosteen dramaturgia jäi arvoitukseksi.
Harri Kuusisaari
