Händelin Julius Caesar on ooppera valtataistelun ja rakkauden ristitulesta, ja harva sen hahmoista on pyyteetön. Sekä Caesar että Kleopatra ovat pelureita, muista hännystelijöistä puhumattakaan, ja teeskentelyä, naamioita ja omaan pussiin pelaamista riittää. Sen aidoimmat tunteet tulevat esiin suurissa aarioissa, etenkin aviopuolisoaan ja isäänsä surevien Cornelian ja Seston raastavissa kohtauksissa. Muuten kerronta on irtonaisella tavalla teatraalista, joten Wieniin teoksen ohjanneen Keith Warnerin idea sijoittaa tapahtumat teatteriesitykseen on perusteltu. Alussa lavalla näytellään Caesarista ja Kleopatrasta kertovaa näytelmää ja nähdään siihen liittyvää mykkäfilmiä. Sitten hahmot irtautuvat rooleistaan oopperan hahmoiksi, ja fiktiivinen esitys ja oikeat kulissientakaiset intrigit sekoittuvat. Leikki on kyllästetty tilanteiden ja rekvisiitan vaihdoksilla, ja elokuvalliset illuusiot alkavat sulautua osaksi hahmojen elämää. Kukaan ei voi tässä tapauksessa väittää, että barokkiooppera olisi staattista. Pian kuitenkin alkaa tuntua siltä, etteivät musiikin ilmaisemat tunteet oikein saa tilaa tässä pyörityksessä.
Kapellimestari Ivor Bolton innostaa Concentus Musicus Wienin – Nikolaus Harnoncourtin yhtyeen – ja solistikunnan dramaturgisesti elävään imuun, jossa lähes komediallinen vauhti ja pysähtyneet hetket vuorottelevat. Bejun Mehta Caesarina laulaa heleän soinnikkaasti, mutta monien muiden kontratenorien tapaan hänellä ei oikein ole roolin tarvitsemaa alempaa rekisteriä. Louise Adler on vaikuttava Cleopatra niin aistillisena keikistelijänä kuin tuntevana naisena. Jake Arditti on täynnä nuoruuden intohimoa Sestona, joka joutuu laulamaan yhtä aariaansa samaan aikaan kun häntä ruoskitaan veri roiskuen. Hänen kontratenorinsa soi hohdokkaasti. Patricia Bardon kiemurtelee Corneliana tuskissaan, mutta hahmo kaipaisi enemmän aristokraattisuutta. Christophe Dumaux tekee Tolomeona jälleen yhden hykerryttävän kieroista karikatyyreistään.
Harri Kuusisaari