Billy Budd on ehkä oopperan historian vaikuttavin merimieskuvaus, vaikka se ei välitä mitenkään kaunisteltua kuvaa asiasta. Benjamin Britten nostaa siinä esiin kaikkien oopperoidensa perusteeman, viattomuuden turmelemisen. Reipas ja rehti Billy-poika saa edustaa hyvää, jonka upseeri Claggart päättää tuhota silkkaa demonisuuttaan. Totta kai hänellä on siihen syynsä: hän on ilmeisen ihastunut Billyyn ja säikähtää omia tunteitaan.
Homoeroottinen vire ei kuitenkaan hallitse Deborah Warnerin hienoa ohjausta. Luupissa ovat miesyhteisön sisäinen dynamiikka sekä laivassa kehkeytyvä klaustrofobia ja valtataistelu. Reippaan toiminnallisuuden tilalla on painostavaa odotusta ja uhkaa lupaavan meritaistelunkin livuttua ohi. Miehistö hinkkaa laivankantta ja tuijottaa turhautuneena kohti yleisöä. Lavastuksen köysiristikot viittaavat paitsi purjelaivaan myös vankilaan. Tappelunnujakalla on tässä melkein vapauttava vaikutus. Vastakohta komentosillan luksuselämään on jyrkkä – kapteeni Verenä laulava lyyrisääninen Toby Spence tuntuu olevan heikko ja melkeinpä ulkona laivansa asioista. Brindley Sherrattin Claggart saa vapauden juonitella kuin myrkynkylväjä. Älykäs paholaisen kuva muistuttaa Verdin Jagosta.
Jacques Imbrailo on ideaali laulaja puhtoisen mutta änkytysviassaan haavoittuvan Billyn rooliin, ja hänellä on kaunissointinen lyyrinen baritoni. Koko miesyhteisö on täynnä eläviä karaktäärejä karskeista köriläistä sporttisiin nuorukaisiin ja kokenutta elämänviisautta säteilevään Daskeriin (Clive Bayley). Hänen ja Billyn välinen suhde on oopperan koskettava lämpöaalto. Kun lopussa Billy on hirtetty, miehissä yltyy kapinanhalu, jota kuvataan yksinkertaisesti mutta pelottavasti laivankantta heiluttamalla.
Musiikillisesti Billy Budd on Brittenin hienoimpia luomuksia. Hän käyttää fanfaarimaisia eleitä luodakseen karun mutta vangitsevasti muuntuvan motiiviverkoston, johon sekoittuu meren ääniä, tummia demonisia juonteita ja testosteronia uhkuvia mieskuoroja. Teatro Realin ylikapellimestari, britti Ivor Bolton, löysi juuri oikean suolankirpeän ja tarkasti sivaltelevan sointikuvan, ja orkesteri välitti sisäisen draaman intensiivisesti. Lavalla oli suuri joukko brittilaulajia – ilmankos aksentti oli niin idiomaattinen.
Harri Kuusisaari