Periodihenkiset esitykset ovat vallanneet niin paljon alaa Schumann-levytyksissä, että tekee hyvää palata välillä vanhaan. Harva orkesteri tavoittaa Schumannin romanttista puolta niin kuin Staatskapelle Dresden yhtä aikaa elegantteine ja syvänpehmeine sointeineen. Christian Thielemannin johtamissa esityksissä (konserttitaltioinnit Tokion Suntory Hallista viime keväältä) korostuu fantasiamaailman ja ryhdikkään sinfonisuuden välinen jännite. Joskus tempot ovat hitaanpuoleisia, mutta korvauksena liike-energian paikoittaisesta menetyksestä on soinnin kylläisyys ja emotionaalinen resonanssi. Parhaimmillaan asioiden balanssi on toisessa sinfoniassa, jonka Strum und Drang toteutuu herpaantumattomana flow’na. Scherzo on kuin Mendelssohnin keijukaismusiikkia, ja finaalin riemu vie jalat alta.
Monesti Thielemann kuitenkin lankeaa perussyntiinsä eli mahtipontisuuteen ja liioitteluun. Esimerkiksi ”Reiniläinen” on hahmoteltu pikemmin Wagnerista kuin varhaisromantiikasta käsin – niin upeana öljyvärimaalauksena kuin Kölnin katedraali nouseekin. Neljännen sinfonian alun pulssi etsii itseään jatkuvine kiihdytyksineen, mutta lyyrisissä taitteissa Thielemannin romanttiset kosketukset toimivat.
Harri Kuusisaari
