Brittenin Lucretian raiskaus sai ensi-iltansa Glyndebournessa 1946, mutta säveltäjän perustettua oman festivaalinsa Aldeburghiin se ei palannut Sussexiin kuin vasta 2015. Paluu oli voittoisa. Irlantilainen näyttelijä-ohjaaja Fiona Shaw tulkitsi roomalaisaikaan sijoittuvan tarinan älykkäästi ja monitasoisesti, ilman että aiheen raakuudesta menetetään mitään.
Itse raiskauksella ei mässäillä – tapahtuuko sitä edes, vai onko se Lucretian halujen ja huonon omantunnon kiteytymä? Sen sijaan keskiössä ovat ristiriitaiset motiivit kaiken takana: seksi vallankäytön välineenä.
Ohjaaja sijoittaa epookin teoksen syntyaikaan, ja tapahtumat kerrotaan naiskuoron (Kate Royal) ja mieskuoron (Allan Clayton) kautta. Yleensä nämä allegoriset hahmot ovat kommentoijia, mutta tässä he osallistuvat aktiivisesti toimintaan arkeologi-avioparina, joka etsii roomalaisaikaisia raunioita mullan täyttämällä näyttämöllä. Heidän oman liittonsa ongelmat sekoittuvat oopperan tapahtumiin: kun Tarquinius alkaa repiä Lucretian vaatteita, mieskuoro kiihottuu ja käy naiskuoron kimppuun.
Ohjaajan terävä ja illuusioton visio näyttää niin moraalisen rappion, hyväksikäytön kuin avioliitto-instituution surkeuden (sen symbolina on Lucretian aviomies hiekkaan haudattuna, vain pää näkyvissä). Himomme ja toiveemme ovat tuhomme, ja viattomuus turmeltuu väistämättä. Ideat eivät jää abstraktioiksi vaan saavat hikisen ja multaisen fyysisen asun.
Kehonrakentajan kropan ja muhkean baritonin omaava Ducan Rock tihkuu seksiä ja aggressiivista valloitushalua Tarquiniuksen osassa. Christine Ricen Lucretia ei ole vain siveä vaimo, vaan hän tuo esiin myös hahmon halut ja turhautumat. Koko muukin laulajajoukko on täysillä mukana, ja London Philharmonic Orchestran 16-jäseinen yhtye saa Leo Hussainin johdolla aikaan taloudellisin keinoin tiiviin pakkauksen tunnelmia ja karaktäärejä.
Harri Kuusisaari