Chopin on musiikin historian perimmäisin säveltäjäpianisti: hän ei säveltänyt teoksia, joissa ei olisi pianoa. Se tekee hänen musiikkinsa automaattisesti vieraaksi joillekin ihmisille, esimerkiksi Sibeliukselle, mutta on paljon pianisteja, joille Chopin on kaiken musiikillisen ilmaisun alfa ja omega.
Ranskalaiskirjailija, Nobel-palkinnon vuonna 1947 saanut André Gide on yksi näistä ihmisistä. Hänen päiväkirja- ja muut merkintänsä Chopinista kertovat syvästä elämänmittaisesta siteestä Chopinin musiikkiin ja varjelevat toisinaan mustasukkaisesti siitä löytämäänsä totuutta.
Giden Chopin-näkemyksille antavat leimansa lapsuuden kokemukset, nuo musiikillista oikeustajua suuntaavat ensikokemukset, joista väkevimmät hänelle tarjosi venäläispianisti Anton Rubinstein (1829-1894). Niitäkin tärkeämmäksi kasvoi Giden oma soitto, yksityinen valikoitujen kappaleiden harjoittelu ja esittäminen – ei koskaan julkisesti ja ani harvoin seurassa. Suosikkiteoksia olivat preludit ja etydit – etenkin mollissa – Barcarolle ja Berceuse.
Ehkä senkin vuoksi Gide vastusti virtuoosiseksi luonnehtimaansa soittotapaa. Sille oli leimallista liian nopeat tempot, liian suuret vapaudet (nuottikuvasta) sekä ennen muuta liiallinen varmuus, musiikillisten totuuksien laukominen oiottuina itsestäänselvyyksinä. Se vei huomion musiikista esittäjään, korvasi tunnustuksellisuuden pöyhkeydellä ja itseihailulla.
Gide edellytti Chopin-soitolta improvisatorisuutta, jolla hän tarkoitti empimistä, vakavuutta ja yllättävyyttä. Chopin antoi sävelien viedä musiikkiaan, merkitsi tunnustelemansa tien nuotteihin, vangitsi kappaleisiin jotain niiden syntyhetkestä, sen tuoreuden ja ainutkertaisuuden. Gidelle Chopinin musiikki on erityinen poeettisuuden muoto, jota hän vertaa useimmin Baudelairen runouteen, ja sen tulkitseminen edellyttää taiteilijaa vastakohtana soittavalle teknikolle.
Giden kirjoitukset tulevat ajalta (1893-1951), jolloin taiteeseen ja musiikkiin suhtauduttiin intohimoisesti. Chopinin suuruus edellyttää hänelle Bachin, Mozartin ja Beethovenin redusoimista säestäviksi hahmoiksi ja Schumannin ja Wagnerin tuomitsemista (germaaniseksi) humpuukiksi. Kaikki eivät jakaneet Giden ajatuksia, ja kirjaan on sisällytetty André Suarèsin kritiikki, jossa Chopin nähdään tyypillisesti sairaalloisena, epä-älyllisenä ja epämiehekkäänä säveltäjänä – epäilemättä myös viitteenä Giden homoseksuaalisuuteen.
Nykyään taiteesta saa ajatella mitä tahtoo, ja kun kaikki on mahdollista, ei millään ole oikeastaan väliä. Giden Chopin-huomioista kiteytyy ajatus esteettisten valintojen vaativuudesta ja vastuullisuudesta. Chopinin musiikki on Gidelle oma maailmansa, jonka suojelemiseksi erilaisilta uhkilta ja vääryyksiltä on pantava peliin koko länsimaInen sivistys.
Se on perinteisesti ollut pianomusiikin ja enimmäkseen yksin tulkintojaan rakentavien pianistien voimavara. Se välittyy myös Martti Anhavan hienosti suomentamasta kirjasta, joka on varustettu Risto-Matti Marinin pianistista perspektiiviä laajentavalla jälkikirjoituksella. Kun relativismista on tullut uusi uskonto, on virkistävää lukea taidekirjoituksia, joiden vimmainen ehdottomuus yksityiskohdissa kumpuaa monialaisesta kulttuurin tuntemuksesta ja todellisesta historian ymmärtämisestä.
Antti Häyrynen