Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna. Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä. Gummerus 2018. 432 sivua.
Tämä kysymys sai oopperalaulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemen tarttumaan työhön. Kysymyksen herätti 1900-luvun alkuvuosikymmenien suuriin suomalaislaulajattariin kuulunut Hanna Granfelt (1884-1952), ja työn tuloksena ilmestyi tämän vuoden keväällä painokas, yli 400-sivuinen elämäkertateos.
Granfelt edusti laulajattarena Aino Acktéta ja Maikki Järnefelt-Palmgrenia kymmenkunta vuotta nuorempaa sukupolvea, ja varsinkin Acktén kanssa suhde oli jännitteinen. Granfelt oli kiinnitettynä Mannheimin oopperaan 1909, Berliinin Kurfürsten-oopperaan 1911-12 ja huipentumana Berliinin valtionoopperaan 1915-22. Hän lauloi vierailijana eri puolilla Eurooppaa aina Lontoon Covent Gardenia myöten ja esiintyi myös Pohjois-Amerikassa.
Granfelt aloitti uransa teatterinäyttelijänä mutta suuntautui Helsingissä ja Pariisissa käymiensä opintojen jälkeen lauluun. Hänellä oli kyky laulaa itsensä kuulijoiden sydämiin, olipa kyseessä konserttilava tai oopperanäyttämö. Hänen huippuroolejaan olivat mm. Tannhäuserin Elisabeth, Lohengrinin Elsa ja Salomen nimirooli. Hän teki yhteistyötä Richard Straussin kanssa, joka valitsi hänet useamman kerran oopperoidensa solistiksi. Granfeltin omiin suosikkirooleihin kuului myös Max von Schillingsin sittemmin kantaohjelmistosta pois jääneen Mona Lisan nimiosa.
Leponiemi kertoo Granfeltin elämäntarinan sujuvasti ja värikkäästi, vaikka aivan niin ”ihmeellinen” tarina ei ehkä ole kuin teoksen alaotsikko lupaa. Enemmän nousevat esiin uran edellyttämät uhraukset ja se työmäärä, jota omistautuminen laulajattaren ammattiin on vaatinut. 1910-luvun suuri rakkaus, kapellimestari Robert Heumann kuoli nuorena ja muodosti traagisen kipupisteen, kun taas avioliitto laulaja Heikki Tuomisen kanssa jää tarinassa sivujuonteeksi.
Kansainvälisen uran vastapainoksi Leponiemi tuo esiin myös Granfeltin epätasaisuuden ja alituisen sairastelun. Niistä Granfelt saa kiittää suurelta osin omaa boheemiuttaan ja holtittomuuttaan. Välillä tulee suorastaan epäuskoinen olo Leponiemen kertoessa, miten välinpitämättömästi Granfelt saattoi suhtautua terveytensä ja laulukuntonsa vaalimiseen. Yhtä holtiton hän tuntuu olleen raha-asioiden ja sovinnaisuuksia rikkovan käyttäytymisensä suhteen. Häntä ihaillut marsalkka Mannerheim totesikin, että laulajana Granfelt oli ensiluokkainen, mutta käytöstavat matkustivat kolmannessa luokassa.
Leponiemi perustaa kirjansa laajaan lähdeaineistoon, mutta hän ei jää aineistonsa vangiksi vaan antaa kerronnan soljua elävänä. Usein hän myös taustoittaa ja syventää asioita kiinnostavalla tavalla, esimerkiksi kuvatessaan tunnelmia sodan päättymistä odottavassa, oloiltaan levottomassa Berliinissä vuonna 1918. Tai kertoessaan Granfeltin mahdollisesta huumeiden käytöstä helpottamassa ramppikuumetta. Se tuntuu nykynäkökulmasta hurjalta mutta asettuu perspektiiviinsä, kun Leponiemi kertoo 1900-luvun alun huumekäsityksistä, jotka poikkesivat melkoisesti omastamme. Tällaista ympäristön esiinmaalaamista ja merkityksellistämistä olisi voinut harjoittaa enemmänkin, esimerkiksi 1920-luvun suomalaisten olosuhteiden suhteen.
1920-luvulta lähtien Granfeltin ura kääntyi hiljakseen laskuun, kun erot hyvien ja huonojen iltojen välillä kasvoivat dramaattisesti. Kerronta muuttuu kuvaukseksi jatkuvasta kiertelystä esityksestä toiseen, mikä saattaa yhtäältä tuntua hiukan puuduttavalta mutta joka samalla luo uskottavan kuvan uran itseään toistavasta raskaudesta.
Solistiuran päätyttyä Granfelt toimi laulunopettajana. Suullinen perimätieto – toki sinällään äärimmäisen epäluotettava lähde – tietää kertoa viimeisten vuosien surullisesta syrjäytymisestä, jonka tuskaa Granfelt yhä useammin purki alkoholiin. Tätä puolta Leponiemi ei erityisemmin korosta, vaikka kirjan takakannessa laulajattaren myöhempi alkoholismi mainitaankin.
Kimmo Korhonen[td_block_ad_box spot_id=”custom_ad_4″]