Sinfonian tulee sisältää koko maailma”, ilmoitti Gustav Mahler Sibeliukselle vuonna 1907, ja 75-vuotias Kalevi Aho tuntuu seuranneen ohjetta niin sinfonioissaan kuin elämäkertateoksensa otsikossa.
Maailma, josta Ahon musiikki kumpuaa, on matkan varrella muuttunut, eikä pelkästään hyvään suuntaan. Taiteessa vastakkain ovat asettuneet modernistinen tai tarkemmin adornolainen pessimismi ja postmoderni optimismi, mutta myöhempää modernismia tuntuu hallinneen omaan sfääriinsä sulkeutunut positivismi, kun taas ”koko maailman” olemusta ja ongelmia ovat tutkineet Ahon kaltaiset säveltäjät.
Vaikka säveltäjäura on vielä kesken ja uusia teoksia syntyy tiuhaan tahtiin, on paikallaan saada Ahon tähänastinen elämä ja teokset yksiin kansiin. Forssalaistoimittaja Hannu Lahtonen on Ahon koulukaveri, mistä syntyy kirjaan rento, etunimipohjalta etenevä tyyli. Pönötys ei kuulu proletaaritaustaisen säveltäjän profiilin muutenkaan, ja stahanovilaiselta voi tuntua myös uupumaton työtahti. Se on tuottanut tähän mennessä kahdeksantoista sinfoniaa ja yli neljäkymmentä konserttoa, unohtamatta viittä oopperaa ja kymmeniä pienimuotoisia orkesteriteoksia, kamarimusiikkia ja soolosävellyksiä.
Aho haaveili lapsena urasta tähtitieteilijänä, mutta ehkä säveltäjän työtä voi pitää myös jonkinlaisena tähtiin kurottamisena. Rakennusmestari-isän ja postivirkailija-äidin kodissa harrastettiin paljon musiikkia, ja Forssassa riitti myös aktiivista ja yhteisöllistä musiikkitoimintaa, johon Aho osallistui viulistina. Ylioppilaaksi tultuaankin Aho puntaroi musiikin ja matematiikan välillä ja päätyi Einojuhani Rautavaaran sallivaan ja kannustavaan oppiin. Alusta pitäen Aho suuntautui pois sarjallisesta modernismista kohti ilmaisuestetiikkaa, jota voi silti luonnehtia moderniksi. Rautavaaran suosituksesta Aho pääsi tekemään läpimurtonsa ensimmäisellä sinfoniallaan (1969).
”Ahdistus purkautui säveliin” on otsikoitu luku, jossa noin kymmenvuotias Aho alkoi purkaa pyhäkoulussa lietsottua kadotuksen pelkoa musiikiksi. Kirkon opit säveltäjä on sittemmin hylännyt, mutta ahdistuksen ja tuhon voimat ovat musiikissa jyllänneet. Toisinaan Aho on vaikuttanut Goethen koko maailman taakkaa kantavalta Atlakselta, mutta hänen musiikkinsa pyrkimys totuudellisuuteen kasvaa niin sisäisistä ja yksilöllisistä kokemuksista kuin traagisista maailmantapahtumista.
Aho tunnetaan pelottomasti kantaaottavana säveltäjänä, ja hänen tulikivenkatkuisia kirjoituksiaan on julkaistu aiemmin. Elämäkertateokseen on lainattu orkesteripäivien puhe vuodelta 2016, jossa hallituksen kulttuuriin kohdistuvia leikkauksia ruoskitaan terävyydellä, joka tuntuu vielä ajankohtaisemmalta nyt. Myös hänen musiikistaan löytyy dialektista vastakkainasettelua ja uhkakuvia, mutta ei ohjelmanjulistuksia tai propagandaa.
Olen joskus todennut, että Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Kirjassa lainataan Ahon teosten saamaa kritiikkiä, joissa kerrotaan esimerkiksi hänen ”lopettaneen saarnaamisen” tai kuinka tietty modernistien joukko ”erilaisista ideologisista ja sävellyksellis-esteettisistä syistä kammoksuvat Kalevi Ahon musiikkia”. Tyylisuuntien välinen kisa ja väittely voisi olla hedelmällistä, mutta meillä se on johtanut usein klikkiytymiseen ja valtataisteluun, jossa kaikki keinot eivät ole reiluja. Ahoa on jäänyt kaihertamaan erityisesti Savonlinnan oopperajuhlien kilpailu, jonka voitti Paavo Heinisen Veitsi, sekä Sibelius-Akatemian sävellyksen professorin vaali, jossa tehtävään valittiin myös Heininen.
Kirja käy läpi Ahon keskeiset teokset tilausprosesseineen, ja varsinaiset teoskuvaukset ovat säveltäjältä itseltään. Niin selkeästi eritellen kuin Aho musiikistaan kirjoittaakin, olisi hyödyllistä saada myös toisenlaisesta ymmärtävästä näkökulmasta syntyneitä teosten teknisiä ja kulttuurisia analyysejä. Kansainvälinen menestys kertoo Ahon musiikin puhuttelevan ihmisiä erilaisista lähtökohdista, ja hänen musiikillaan on myös universaali profiili, kaukana kotoisista asetelmista.
Kirjan kansikuvassa Aho esiintyy vanhan liiton säveltäjänä, joka kirjoittaa lyijykynällään partituureja tahtiin, johon nuoret säveltäjät eivät tietokoneillaan copy-peistaamalla yllä. Volyymistä huolimatta musiikista ei löydy merkkejä sarjatuotannosta, vaan jatkuvasta kokeilusta ja innovaatiosta. Esimerkkinä voi mainita Ahon teoksiin viime vuosina tulvineet vaikutteet ulkoeurooppalaisista perinteistä. Lahtosen teksti muistuttaa myös, ettei Aho kriittisestä asenteestaan huolimatta ole mikään totinen torvensoittaja. Tuon tuosta sivuilta kuuluu tuttu naurun kiherrys ja kilahtaa tuopillinen Aventinus-olutta.
Antti Häyrynen