Esittävä säveltaide sai oman niteensä Suomalaisen musiikin historia -kirjasarjassa, mutta yleisesti ottaen muusikot ovat pahasti aliedustettuna tutkimuksessa ja dokumentoinnissa verrattuna säveltäjin. Erityisesti tämä pätee sellaisiin marginaaleihin kuin puhallinsoittajiin. Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon kirja suomalaisista klarinetisteista ja saksofonisteista onkin enemmän kuin tervetullut.
Kirja ei yritä olla tieteellinen, vaan Tuomisalo listaa muusikoita etenkin historian varhaisilta vaiheilta ja kartoittaa Suomessa soitettua soolo-ohjelmistoa klarinetille ja saksofonille. Tuttuja nimiä on mukana, mutta suurin osa klarinetisteista 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta on jäänyt unhoon. Saksofonin osalta historia taas liittyy oleellisesti viihdeorkesterien ja jazzin tuloon, ja moderni taidemusiikki rikastutti sen kuvaa.
Näkymättömät puurtajat on jäänyt kirjana vähän luonnosasteelle, materiaalin keruun esittelyyn. Mutta tärkeintä toki on, että nämä pioneerit nostetaan esiin, ja mukaan on saatu paljon kiinnostavaa tietoa. Soittimien liittäminen yhteen on luontevaa, sillä monet klarinetisteista ja saksofonisteista olivat multi-instrumentalisteja eli soittivat molempia.
Puhallinsoittajilla on Suomessa yllättävän pitkä historia. Turussa klarinettisolisteja kuultiin orkesterien edessä vuosina 1801–1914 peräti 77 kertaa. Useimmin puhallinsolistit saivat loistaa populaarikonserteissa, jotka vetivät salit täyteen yleisöä. Tuomisalo kysyy, olisivatko sinfoniakonsertit muodostuneet suositummiksi, jos solistitehtäviä olisi jaettu enemmän myös puhaltimille ilmiselvien pianon ja viulun sijaan. Voisiko sitä kysyä yhä?
Tuomisalon mainitsema ”suurten soolosoittimien kupla” on ymmärrettävä ohjelmiston valossa, sillä eihän puhaltimille kirjoitettu musiikki voi pianon ja viulun mestariteosten runsaudelle vetää vertoja. Puhaltimilla on kuitenkin taipumus ylittää rajoja, siinä oli niiden sauma sata vuotta sitten ja on yhä. Kari Kriikun kaltaisten klarinettisolistien suosio perustuu pitkälle uuteen musiikkiin ja sen ällistyttäviin tulkintoihin. Tuomisalo on itse mukana tässä työssä uuden saksofonimusiikin puolesta taistelijana ja ohjelmiston löytäjänä.
Klarinettikonserttojen esityshistoria alkaa Suomessa jo vuodesta 1801, jolloin Helsingissä ja Turussa konsertoi suomalaissyntyinen Bernhard Henrik Crusell. Sen jälkeen virta kävi ulkomailta. Saksalainen, Suomeen asettunut sokea klarinetisti Carl Friedrich Wohllebe sai suuren suosion ympäri maata. Carl Baumert puolestaan teki pitkän uran Turun orkesterin klarinetistina ja oli aikansa ahkerin solisti. Saksalaisten mukana soittimeen tuli Albert-systeemi, joka alkoi korvautua Böhm-systeemillä vasta 1930-luvun jälkeen.
Italialaisten klarinetistien maahantulon aloitti Bianco Bianchini, mutta tunnetuimmiksi tulivat Cosimo Sgobba ja hänen poikansa Mario Helsingin kaupunginorkesterin legendaarisina sooloklarinetisteina. Heistä olisi kaskuja enemmänkin kuin mitä kirjaan on saanut mahtumaan. Molemmat pyrkivät täydelliseen sointiin ja saivat maineen soittimensa kaunosieluina. He käyttivät ansatsia, jossa suukappaletta puristetaan molemmilla huulilla.
Suomalaisten klarinetistien kantaisän Kusti Aerilan kirja jättää yllättävän vähälle huomiolle, ehkä siksi, että Paavo Helistö on jo tehnyt hänestä elämäkerran. Historiallisen linjan hahmottamiseksi Aerila olisi silti pitänyt käsitellä paremmin.
Jälkipolven tärkeää kouluttajaa, RSO:ssa soittanutta Sven Lavelaa Tuomisalo sen sijaan ehti itse haastatella, ja se tuo kirjaan elämän makua ja tietoa mm. armeijan soitto-oppilaskoulun arjesta ja radio-orkesterin alkuajoista – miten mm. studiolähetyksissä tempoja piti venytellä tai nopeuttaa, jotta kesto osuisi yksiin ohjelma-ajan kanssa. Myös mm. HKO:n Paavo Lampinen on äänessä suorin repliikein karheaa murretta myöten.
Tuomisalo on tehnyt valtavan työn onkiessaan selville myös maakuntaorkesterien klarinetistit ja jopa solistiesitysten tarkat luettelot vuosina 1801–1994.
Saksofonin tulon tärkeä etappi oli vuosi 1920, kun amerikansuomalainen Louhi-soittokunta vieraili Suomessa. Jazz sen sijaan tuli kuusi vuotta myöhemmin Andania-laivan mukana saksofonisti Wilfred ”Tommy” Tuomikosken noustua maihin. Yrjö Gunaropulos saa paikan toisena soittimen pioneerina, joka sävelsi myös ensimmäiset suomalaiset saksofonikonsertot. Tuomisalo olisi voinut kuvailla näitä teoksia, sillä niitä harva tuntee.
Alex Wittenberg levitti saksofonin suosiota Suomessa, ja Josef Kaartinen reissasi se kainalossaan maailmaa. Saksofonisteista Tuomisalolla on enemmän tarinoita kerrottavana kuin klarinetisteista, joiden osuus jää ajoittain luettelomaiseksi.
Matka jatkuu luontevasti jazzista kohti klassista saksofonia ja modernia musiikkia. Siinä Tuomisalon oma rooli on niin keskeinen, että hän olisi voinut omistaa itselleen kunniapaikan. Nöyränä kirjurina hän ei sitä kuitenkaan tee.
Harri Kuusisaari