Maurice Ravel (1875-1937) oli eittämättä 1900-luvun alkupuolen juhlituimpia säveltäjiä. Hän oli myös värikäs persoonallisuus: pukeutumisessaan yltiötarkka dandy oli syvästi kiinnostunut mekaanisista leluista. Fugan kustantama ja Martti Anhavan kääntämä 150-sivuinen pienoisromaani Ravel on koskettava herkkupala. Sitä on vaikea laskea käsistään.
Sen on kirjoittanut Ranskan nykykirjallisuuden arvostetuimpiin tekijöihin kuuluva Jean Echenoz, jolta on aiemmin suomeksi käännetty kolme kirjaa, joukossa niin ikään musiikin maailmaan sijoittuva Pianossa. Echenoz on määritellyt vuonna 2006 alun perin ilmestyneen Ravelin lajityypiltään romaaniksi, vaikka se perustuukin pitkälti faktoihin.
Kirja keskittyy säveltäjän elämän viimeisiin vuosiin. Se alkaa hänen valmistautuessaan vuonna 1928 neljän kuukauden menestyksekkäälle Yhdysvaltojen kiertueelleen. Suurimpana huolena oli se, että matkatavaroissa oli riittävästi Gauloises-savukkeita ja tarvittavan laaja puku- ja pyjamavalikoima koko matkan tarpeisiin.
Pukeutumisongelmat olivatkin kaataa useampia konsertteja – hänen esiintymisasuunsa kiinteästi kuuluneet kiiltonahkakengät kun joutuivat toistuvasti kadoksiin. Esiintyminen ilman niitä ei ollut mahdollista. Kirjan johtoaiheista toisen muodostaa Ravelia vaivannut unettomuus, jolle kirja luettelee useampia vastastrategioita.
Keskeisenä teemana kulkee kuitenkin Ravelin suhde musiikkiin. Säveltäminen oli hänelle hidasta ja työlästä. Orkesterinjohtajana ja pianistina hän ei noussut samalle tasolle kuin säveltäjänä, eikä hän ollut järin kiinnostunut opettamisesta. Kun esimerkiksi George Gershwin pyysi Ravelilta sävellystunteja, Ravel kieltäytyi syynään se, ettei halunnut tuhota Gershwinin luontaista tyyliä ja tehdä hänestä toista Ravelia.
Anekdoottisiksi huipuiksi kohoavat säveltäjän kärhämät hänen teoksiaan tulkinneiden muusikoiden kanssa. Sodassa oikean kätensä menettänyt pianisti Paul Wittgenstein tilasi Ravelilta vasemman käden pianokonserton, mutta ensiesityksessä pianisti höysti sitä virtuoosisilla lisillä. Ravel tuomitsi sen ankarasti. Myöhemmin Wittgenstein huomautti Ravelille kirjeessä, ettei tulkitsija ole orja. Ravel vastasi yksioikoisesti: ”Tulkitsija on orja”.
Toinen yhteenotto tapahtui itsensä Arturo Toscaninin kanssa, joka Ravelin mielestä johti hänen Boleronsa aivan liian nopeasti. Toscanini puolustautui sanomalla, että mikäli hän soittaisi sen alkuperäisellä tempolla, siitä katoaisi kaikki teho. Ravelin vastaus oli. ”Älkää johtako sitä”. Itseironiaakin Ravelista löytyi. Hän suhtautui kansainväliseksi hitiksi nousseeseen Boleroon itse hieman ylenkatseisesti. Jos joku rohkeni kysyä Ravelilta, mikä oli hänen pääteoksensa, vastauksena tuli: ”No, Bolero tietenkin. Ikävä vain, että siitä puuttuu musiikki.”
Vaikka Ravel oli yksineläjä, hän ei ollut erakko. Ympäröineeseen ystäväpiiriin kuului säveltäjien ja muusikkojen lisäksi kabareetaiteilijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä, kuvataiteilijoita ja prostituoituja. Kirjassa useimmat heistä esiintyvät oikeilla nimillään. Martti Anhava on tehnyt suomalaiselle lukijalle palveluksen paitsi kääntämällä kirjan maukkaaksi suomeksi myös laatimalla sen loppuun tietoiskut kirjassa mainituista henkilöistä. Ne toimivat yhden 1900-luvun alun taiteilijapiirin pienoisensyklopediana.
Jukka O. Miettinen