Eero Tarasti on kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu musiikin semiootikko. Vuosina 1984–2016 Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorina toiminut Tarasti on julkaissut urallaan lukuisia teoksia. Monipuolisena kirjoittajana ja ajattelijana hän on harjoittanut myös musiikkikritiikkiä: viime vuosina pääasiallisena julkaisualustanaan Tarastilla on ollut verkkolehti Amfion, jonka toimituskuntaan hän myös kuuluu.
Tarastin Elämys ja analyysi – Musiikkiblogeja ja arvioita Amfionista 2007–2019 kerää yhteen lehdessä aiemmin julkaistuja kirjoituksia. Lähes neljäsataasivuinen kirja on monipuolinen katsaus musiikkielämään niin konserttiareenoilla kuin musiikin tutkimuksenkin saralla. Tekstilajina se edustaa sellaista kritiikkiä, jota tapaa nykyisellä mediakentällä enää harvoin.
Musiikkikriitikkous on muuttunut historiansa aikana moneen otteeseen. Nykyisin suositaan kuvailevaa ja tulkitsevaa kritiikin muotoa voimakkaasti arvottavan kritiikin sijaan. Kritiikki-instituution synty ajoitetaan 1700-luvulle, jolloin kritiikki-termi lakkasi viittaamasta pelkästään lukutapaan, jossa aito teksti pyrittiin erottamaan väärennöksestä. Sittemmin kritiikkiä pidettiin sääntöjen tuntemisen taitona: jotta kohdetta voisi arvioida, tulee tuntea ne lainalaisuudet, joilla se on tuotettu. Kritiikin yksi keskeisimmistä tehtävistä on ollut musiikkimaun normittaminen. Vielä 1900-luvullakin kriitikot ovat toimineet portinvartijoina, jotka määrittelevät musiikin, maun ja musiikkimaailman rajoja. 2000-luvulle tultaessa tähtikriitikkous on murtunut, ja kritiikissä painottuu keskustelevuus ja taiteen merkityksen avaaminen elävässä yhteiskunnassa.
Esseistisenä ja joustavana tekstilajina kritiikin muodot vaihtelevat arvioitavan taiteenlajin ja kirjoittajan taustojen mukaan. Tarastin leipälaji on semiotiikka. Semiootikoilla on aivan erityinen suhde kritiikkiin. Semiootikot ovat tarttuneet erityisen hanakasti ajatukseen elämästä taiteena.
Vaikka Tarasti pysyttelee kriitikkona pääasiassa niin sanotun taidemusiikin alueella, on hänen kirjoituksissaan läsnä semioottisen esseistiikan perinne. Sen hengen voi tuntea erityisesti silloin, kun Tarasti kuvaa nykyisin harvinaistuneella, mutta kritiikin historiassa hyvin edustetulla päiväkirjamaisella tyylillä musiikkitieteilijöiden elämää. Teksteissään Tarasti innoittuu sekä pienemmistä salonkikonserteista että suurista Wagner-tuotannoista. Hän on kansainvälinen vanhoja sivistyskieliä tunteva kirjoittaja, joka saattaa odottaa lukijaltaan sujuvaa saksan kielen taitoa ja vaihtaa lennosta vaikkapa ranskaan. Teksteistä huokuukin erityisen vahvasti musiikkitieteilijän elämä sellaisena kuin se on koettu erilaisissa musiikkielämän pyörteissä.
Elämys ja analyysi on yhtä aikaa muistelo- ja kritiikkiteos. Se vie lukijat Vironkadun musiikkitieteen oppiaineeseen, raportoi kulttuurielämän merkkitapauksista kuten Helsingin musiikkitalon avajaisista, tekee tarkkaa teosanalyysia ja kirjoittaa ylös musiikkitieteen historiaa raportoimalla väitöstilaisuuksista, seminaareista ja konferensseista. Elämystä ja analyysia lukemalla voi kurkistaa antoisaan ja rikkaaseen maailmaan, joka on painunut monelta osin eiliseen musiikkitieteen oppiaineen muutettua pois Helsingin Vironkadulta.
Vaikka Elämys ja analyysi kuvaa pienen oppiaineen elämää, se avautuu jokaiselle, joka innoittuu musiikkimaailman elämäkerroista, kritiikistä tekstilajina sekä nykyisellä journalistisella kentällä harvinaiseksi käyneestä taide-esseistiikasta.
Kirjan keskivaiheilla (s. 144) Tarasti kuvaa aikoinaan monien jakamaa kokemusta uudesta musiikkitalosta, sen jyrkistä rappusista ja korkeuseroista. Kriittisanalyyttisella otteella kuvataan soivaa maisemaa. Sibeliuksen Finlandia kuulostaa uudessa konserttisalissa ”tynnyrimäiseltä”, Stravinskyyn mennessä sointi kirkastuu. Kirjoitustapa on päiväkirjamaiselle esseistiikalle tyypillinen: muistoja, havaintoja, teoriaa ja tulkintaa vapaasti improvisoiden yhdistävä.
Sini Mononen