Ooppera on realismia, ooppera on anarkistista, ooppera on punkkia. Ooppera on myös elitististä, luokkasidonnaista ja täynnä vallan väärinkäyttöä. Tämä herkullinen kokonaiskeitos ristiriitoineen tekee oopperasta kenties kaikkein mielenkiintoisimman taiteenlajin silloin, kun tarkastellaan yhteiskuntaa ja valtaa suhteessa yksilöön.”
Näin kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr, tiivistää näkemyksiään oopperasta. Hänen uusin, karnevalistinen esseeteoksensa Nainen, joka käveli veitseen (Vastapaino 2024) kertoo työläistaustaisen, huonomaineisella alueella kasvaneen Mehrin kompleksisesta ”viharakkaus”-suhteesta oopperaan.
Oopperan ja vallan suhteeseen Mehr pureutuu omaan kompleksiseen oopperasuhteeseensa peilaten. Hänelle ooppera on realistisempaa kuin sitä ympäröivä elämä, sillä oopperassa näkee yhteiskunnan kipupisteet – myös ne pinnan alla olevat – kenties kaikkein räikeimmin.
Mehr päätyy avaa näkemiensä oopperoiden librettoja, ohjauksia, säveltäjien elämävaiheita, poliittista valveutuneisuutta ja kiinnostusta yhteiskunnallisista rakenteista, muistuttaen, että talouden rattaat murskasivat taitelijoita ja esteettisiä päämääriä jo 1700-luvulla. Kautta kirjan Mehr nivoo ooppera-analyysinsä yhteiskunnalliseen ja kulttuurihistorialliseen kontekstiin.
Tekstissä vuorottelevat analyysi, paikoin karnevalistiseksi yltyvä kuvailu, oopperan historia ja eri oopperateokset omakohtaisiin kokemuksiin perustuen. Kirja käsittelee neljää laajaa aihetta, joiden näkökulmista Mehr tarkastelee oopperataidetta ja yhteiskuntaa sekä niiden välistä suhdetta: sukupuoli, ihonväri, luokka ja nationalismi.
Taiteen filosofiset pohdinnat, vallan analysointi ja sosiaalietiikka, marxilaisuuskin kyytipokinaan hän kuvaa ja analysoi oopperoita erityisesti omiin tulkintoihinsa perustuen, mutta myös asiantuntijoihin ja tutkijoihin tukeutuen. Mehrin mukaan ooppera on yhteiskunnan peili niin hyvässä kuin pahassa.
Kirjassa Mehr kertaa, millä tavoin oopperaa on käytetty anarkian ja vastarinnan välineenä: Puccinin La Bohème on romantisoitunutta köyhyyttä, synninpäästö, jota äveriäät katsojat voivat seurata hulppeissa puitteissa. Manon Lescaut oopperaa hän analysoi moraalitalouden kontekstissa. Alban Bergin Wozzecista Mehr löytää groteskin köyhyyden kuvausta vedoten marxilaiseen tulkintaan, että köyhien ja työtätekevän luokan ei haluttu ajattelevan liikkaa vaan pysyvän ”ryhmänä”, jotta he eivät ymmärrä tuleensa riistetyksi.
Mahdollisuudet tavoittaa länsimaisen taidemusiikin kenttä on Mehrin mukaan kiinni siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan sattuu syntymään ja millaista pääomaa vanhemmilla on. Köyhät pysykööt loitolla oopperataiteesta -asenne lienee enemmänkin Mehrin päänsisäinen ongelma kuin nykytodellisuutta, ainakaan Suomessa.
Mehr riepottelee oopperoita, librettoja ja niiden tulkintoja reippain vedoin. On kuitenkin yksi säveltäjä, jota hän ei kyseenalaista säveltäjänä eikä poliittisena toimijana, Giuiseppe Verdi. Mehr myöntää menettävänsä itsekontrollin kuullessaan minkä tahansa kuoro-osuuden Nabuccosta ja liukuvansa syyntakeettomaan tilaan.
Kerratessaan Wagnerin ihmiskäsityksiä ja poliittisia mielipiteitä Mehr muistuttaa, että Wagner oli tietysti syytön siihen, että kansallissosialistit päättivät hyödyntää hänen musiikkiaan kyseenalaisin tavoin, joskin Wagnerin kannanotot juutalaiskysymykseen ovat raskauttavia.
Wagnerin toimia on tutkittu ja analysoitu niin perusteellisesti, että Mehriltä ovat kaiketi loppunut sanat, jolla ilmaista vastenmielisyyttään. Muutoinkin kirjaan on livahtanut jonkin verran kielellisiä töksäytyksiä ja mielipiteisiin latteuksia. Sen, minkä hän oopperan asiantuntevuudessa häviää, karnevalisointi kuorruttaa. Nainen, joka käveli veitseen ei ole asiantuntijan tekemä tietokirja vaan vapaalentoinen esseekokoelma. Oopperaa ja sen ympärillä käytyä debattia syvällisemmin tunteville Mehrin ajattelu näyttäytyy paikoin 60-70 -lukujen etabloituneelta taidemusiikkikaunaisuudelta.
Yhtenä loppupäätelmänään Mehr totea, että ooppera ei ole onnistunut pyristelemään eroon elitistisestä maineestaan. Tämä on saanut hänet haaveilemaan vallankumouksen järjestämistä oopperafestivaalin tiimoilla. Sen lisäksi hän ehdottaa jokaiselle oopperatalolle kautta, joka koostuisi ainoastaan naissäveltäjien teoksista, naisohjaajien toteuttamana ja naiskapellimestarin johtamana, saadakseen oopperan ”elimelliseksi osaksi arkea”.
Siskotuulikki Toijonen