Musiikin hyvinvointivaikutukset on kuuma aihe, johon kohdistuu suuria odotuksia sosiaali- ja terveyspuolella. Se voi tarkoittaa julkisia investointeja, joille varmasti riittää ottajia. Musiikin funktionaaliset perustelut voivat pahimmillaan myös kaventaa taiteellista vapautta. Ehkä maailman pelastaminen kuuluu sittenkin säveltäjien ja soittajien sijaan kansan valitsemille päättäjille.
Lehtisaaren kirjaa lukiessa syntyy tunne, että parempi maailma on aivan nurkan takana, mutta pelkästään muusikkojen ammattikunta vaivoineen ja ahdistuksineen tuntuu todistavan, ettei musiikki itsessään poista ongelmia. Koko kirja voi tuntua monen mielestä pelkältä huuhaalta, eikä käytetty kieli aina torju tällaista vaikutelmaa.
”Me olemme värähtelijöitä, jotka koostuvat pulssista, muodosta ja aallosta” luonnehtii Lehtimäki ihmistä vastaanottimena, joka resonoi universumin ääniviesteistä. ”Olemme kukaties ytimeltämme harmoniaa ja rakkautta, ja tämä pyhä ydin meissä kaipaa myös musiikin tuomaa harmoniaa, sopusointuisuutta.”
Kirjassa ei tehdä suurta eroa, syntyykö tuo musiikillinen sopusointu oivalluksesta ja haasteista vai turruttavasta duurisointuisuudesta, synteettisissä sävelissä lillivästä diatonisuudesta ja kaikesta dynamiikasta riisutusta tasapaksuisuudesta. Tuohon kategoriaan tuntuu uppoavan iso osa nykyajan New Age –musiikista, josta on kadonnut takavuosien raikas kokeilevuus.
Lehtiranta todistaa musiikin positiivisia vaikutuksia runsain esimerkein. Menneisyydestä, maailman kulttuureista ja eri tyylilajeista on ammennettu kulttuurisesta yhteydestään irrotettuja, musiikin ihmeellisiä voimia kuvastavia ideoita. Yksittäisiä todistajia on kutsuttu esiin Albert Einsteinista Kaija Saariahoon ja marsalkka Mannerheimiin.
Suurin yhdistävä tekijä kirjan eri aikakausilta ja maailmankolkilta tulviville ideoille näyttäisi olevan ajatus ihmistä, musiikkia ja maailmankaikkeutta yhdistävästä ”harmoniasta”. ”Musiikkimme paljastaa universumin olemuksen” ja ”maailmankaikkeus kuuntelee lauluasi herkillä, rakastavilla korvilla.”
Pythagoralainen musiikinteoria menetti ideologisen valttinsa jo kopernikaalisessa vallankumouksessa, mutta ammattiastrologi – horoskooppien laatija – Lehtirannalle se näyttäytyy edelleen syntyjen syvien alkukotina. Rationaalisuus ja akateeminen tiede edustavatkin kirjassa usein kielteisyyttä, joka estää ihmistä kohtaamasta musiikin vapauttavia, parantavia ja eheyttäviä voimia.
Kirjaa kannattaa lukea siis kriittisin, mutta ei kyynisin mielin. Ennakkoluulottomuus palkitaan Lehtisaaren uppoutuessa ”Intian pyhään säveleen” tai uuden ääniajattelun pioneereihin, kuten ”korvan Sherlockiksi” ja ”äänen Einsteiniksi” luonnehdittuun Alfred J. Tomatisiin. Susan Alexjanderin DNA-musiikki, Sharry Edwardsin bioakustiikka, Nicole LaVoien ääniaaltoenergia tai Hans Couston ”kosminen oktaavi” tarjoavat lisää polttoainetta mielikuvitukselle.
Yksittäisten säveltäjien ja sävellysten kohdalla kirja muuttuu ylimalkaiseksi. Beethovenin 3. sekä Brahmsin 1. ja 3. sinfonia ”harmonisoivat ja eheyttävät erityisesti eetteri-, tunne- ja mentaalikehojamme”. ”Vivaldin konsertot kirkastavat älyä” ja kansallissäveltäjän tuotanto uppoaa kliseeseen ”Sibeliuksen jylhät äänifreskot inspiroivat kunnioittamaan ja arvostamaan maamme luontoa niin kuin Ainolan mestari sitä kunnioitti”. Albinonin/Giazotton Adagio ja Pachelbelin kaanon silaavat puheet syvähenkisyydestä kitschillä. Ja todettakoon, että Steven Spielbergin Tappajahain musiikin on säveltänyt John Williams, ei Jerry Goldsmith.
Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi sukeltaa syvälle musiikin ja äänten salatieteeseen. Siellä avautuvat mahdollisuudet ovat inspiroivia, vaikka jäisikin epäilevälle kannalle.
Antti Häyrynen
[td_block_ad_box spot_id=”custom_ad_4″]