Hannu Luntiala: Jazzia Jumalan armosta. Juhani Aaltosen tarina. 243 s. Aviador 2017.
Uudessa kirjassa on Hannu Luntiala saanut Aaltosen avomieliseksi. Kipeästä miehen tiestä ja musiikin parantavasta voimasta puhutaan nyt epätavallisen suoraan. Harvoin musiikkikirjassa on näin paljon viisautta siitä, miten soittaminen tervehdyttää.
Pelottava lapsuus ja nuoruus traumatisoi 1935 Kouvolassa syntyneen muusikon. Avioerolapsi pallotettiin isoäidille, sitten lastenkotiin ja sieltä Ruotsiin sotalapseksi. Kansakoulukin oli jäädä kesken, vaikka Junnu pääsi sittemmin Sibelius-akatemiaan. Hän oli raskaissa ruumiillisissa töissä 14-vuotiaasta 25-vuotiaaksi mm. paperitehtaassa ja renkinä Ruotsissa.
Traumat tuottivat paitsi ikuisen vierauden hytinän myös vimman, joka näkyi Aaltosen vereslihaisessa freessä. Improvisaatio sulatti yhteen kauhun ja harmonian tunnot ja antoi opin: ”tärkeintä olla oma itsensä”.
Aaltonen haparoi vaivalloisesti nykyjazziin muun muassa Heikki Rosendahlin tanssiorkesterissa. Suomalaisen jazzin modernisoitumiseen hän tuli mukaan 60-luvun alkupuolella tutustuttuaan Heikki Sarmantoon ja Henrik Otto Donneriin. Piiriin pieneen kuului myös Edward Vesala ja jopa proge-yhtye Tasavallan Presidentti. Lukuisissa studiosessioissa hän joutui tiukoille ja sanookin niiden erityisesti kirittäneen häntä – sieltä Aaltonen sai eniten oppia freehensä.
Tähän aikaan avautuivat yhteydet Ruotsiin ja Amerikkaan. Aaltonen soitti maailmankuulujen norjalaisten ja puolalaisten kanssa Garbarekista ja Stankosta lähtien. Hän suhtautuu silti varauksellisesti pohjoismaalaisten innovaatioon sivistää ja klassisoida karhea musta musiikki. Niin syntyi kirkas ja kuulas ECM-soundi ja vuonojazz.
Aaltosella olisi ollut vientiä: itse ECM-pomo Mafred Eicher tarjosi täyden paketin promootiota maailmankiertueineen ja levytyksineen. Mutta Aaltonen ei uskaltanut: herkkä muusikko koki itsensä liian pieneksi.
Hän hakeutui alkuperäisen väkevän lääkkeen lähteille. John Coltranen ”Giant steps” avasi portit sepposen selälleen: sen järisyttävä, totaalinen ääni ravisteli sielua pohjamutia myöten. Toinen big bang oli Sonny Rollins.
Aaltonen paljastuu Great Black Music -konseptin läpitunkemaksi tööttääjäksi. Afroamerikkalaista musiikkia kuljettaakin sisäinen pulssi ja svengi, joka kiinnittää musiikin inhimilliseen sisältöön ja kaikkeuden hengitykseen, vapauttaa sielun läsnäoloon ja itseilmaisuun.
Vaikka hän on pörisyttänyt ja kirskuttanut mm. Peter Prötzmannin kanssa, ”valkoinen” eurooppalainen free jätti penseäksi: hänellä ”melodia hallitsee erona Keski-Eurooppaan, jossa metelin sekaan heitetään vain pieniä melodian palasia”. Hän sanoo, että melodia ja tonaliteetti pitää olla, akti on jännitteen kasvattaminen ja sen purku.
Edesmennyttä Edward Vesalaa ja tämän suurta vaikutusta hän ylistää vuolaasti. Silti kirjassa muistetaan heidän kohuttu välirikkonsa: ”En kestänyt kaikkea sitä negatiivisuutta”. Kahdesta suuresta muusikosta toinen valitsi elämän ja harmonian, toinen taas demoniset kuilut.
1986 Aaltonen sai 15-vuotisen apurahan, mutta hävisi jazz-kuvioista ja studioista. Hän oli tullut uskoon. Niin hän soitti tuomasmessuissa valiten tarkkaan esiintymisensä. Jazzin osuus laski, hengellinen kasvu oli kriteeri.
Aaltosen omasta mielestään parhaat levynsä ”I Love You Lord” (1991) ja ”O Lord You’re Beautiful” (1993) dokumentoivat tätä suunnanmuutosta: tuli pelkistys, koruttomuus, meditatiivisuus. Soitolla hengellisissä tilaisuuksissa on hänestä myös sielunhoidollinen funktio: myötätunto ihmisiä kohtaan.
2000-luvun alussa hän palasi lauteille jazz-yleisön riemuksi. Jos hän sanoo nuorena soittaneensa kuin veitsi kurkulla, niin nyt hän vertaa improvisointiaan tyynen lammen vedenpintaan ja sen harmoniaan. Kaikki tapahtuu sydämessä, ihmiseltä ihmiselle – sydämestä sydämeen.
Aaltonen on yhä oma itsensä, ”en tiennyt muuta”. Hän selittää: ”joskus tietämättömyys tekee vapaaksi”. Säveltäjänäkin hän pitää itseään luonnonlapsena: ei teoria vaan soundi ja positiivinen suhde musiikkiin.
Tekstissä on paljon Erik Tawaststjernan tyyppistä paisuttelua, joka nuotteja ja muuta kabbalaa osaamattomasta näyttää hilseen yli sujahtavalta käsiterunoudelta.
Kirja on kaukana klassisesta elämäkerrasta tai sopusuhtaisesta ajankuvasta. Konkreettista soiton analysointia jää kaipaamaan, vaikka kirjassa on paljon Junnun omia oivaltavia kommentteja levytyksistään.
Tekijä on koukannut kirjaan mukaan runoilija Jyrki Pellisen originellin hahmon. Hänen ja kirjoittajan omat hermeettiset runot komppaavat kyllä Aaltosen sielukkuutta. Vaikka nämä haahuilut vievät kauas teemasta, ne pysyvät sävellajissa.
Jukka Mallinen[td_block_ad_box spot_id=”custom_ad_4″]