Kriitikoista ei ole liiemmin ilmestynyt Suomessa kirjoja, ja jos onkin, ne ovat useimmiten olleet heidän itsensä tekemiä – surullisimpana esimerkkinä Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat. Hannu Harjun kirja Helsingin Sanomien toisesta legendaarisesta kriitikosta Jukka Kajavasta on paikallaan. Se toimii kulttuurijournalismin ja suomalaisen teatterin lähihistorian katsauksena ja muistutuksena nyt jo kadonneesta tähtikriitikon lajityypistä. Esiin tulee myös Helsingin Sanomien vääristävä valta-asema taidemaailman portinvartijana.
Harjun kirjan nimi Kajava – pelätty, parjattu, palvottu kertoo hyvin kohteensa asemasta. Jukka Kajavan verbaalisen ruoskan edessä vapisi koko teatterimaailma, vaikka suhtautumisessa häneen oli myös vainoharhaisuutta – ilmestyihän hänen aktiiviaikanaan paljon vaihtoehtoisiakin kritiikkejä Uutta Suomea myöten. Kajavan valta perustui institutionaaliseen asemaan ja kykyyn saada lukija mukaansa mehevällä kielellä, jossa elävät ja ilkeätkin kielikuvat saavat hykertelemään:
”Intohimo on kauravelliä, murhe kermaviiliä, osto tikkukaramellia. Ja erotiikka – pelkkää kihnaamista”.
”Jukka Linkolan musiikki melskaa montussa kuin siellä olisi niittokoneiden keväthuolto käynnissä”.
”Näyttämön väki velloo kuin Anttilan alennusmyynnissä, kun taas Kyllikki Forssell käyskentelee kuin Stockmannin parfyymiosastolla.”
Vastaavasti kukaan ei ylistänyt yhtä hurmaavasti kuin Kajava. Hän ei juuttunut esteettiseen pyörittelyyn ja pohdiskeluun vaan sivalsi reippaaseen raporttityyliin subjektiivista särmää pelkäämättä. Hänen maineensa on kuitenkin sävyttynyt liikaakin haukkujan suuntaan, sillä ei juttujen kokonaisuus aina sitä ollut. Hän puolusti intohimoisesti taiteellisia ihanteitaan.
Lisää väriä Kajavan persoonaan tuo hänen kaksoisroolinsa kriitikkona ja ohjaajana. Se oli omiaan herättämään närää teatteripiireissä – varsinkin kun hän otti hanakasti kantaa teatteripolitiikkaan. Kaksoisroolin tuomien jääviyksien suhteen HS:ssa ei aina oltu kovin tarkkoja, sillä hänen läheinen kollegansa Kirsikka Moring arvosteli muitta mutkitta Kajavan ohjaustöitä.
Hannu Harjulla on vankka kokemus teatterikriitikkona, toimittajana ja Tammen kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkönä, ja se näkyy kirjassa. Hän ottaa Kajavaan sopivan objektiivisen välimatkan ja käyttää runsasta lähdeaineistoa haastatteluineen. Minä-muodossa Harju tulee mukaan 1990-luvun alussa, kun hänestä tuli HS:n kriitikko ja voi kertoa omista kohtaamisistaan.
Harju liikkuu teatterialan sosiaalisissa kuvioissa ja etsii Kajavan asemaa niissä. Hän pui teatteripoliittisia skismoja ja selostaa esityksiä ja niiden vastaanottoa joskus turhankin perusteellisesti. Jäin kaipaamaan kirjasta enemmän Kajavan omaa ääntä. Nyt hän jää hieman etäiseksi, vaikka hänen homoseksuaalisuutensa ja pukeutumisensa tulevatkin käsitellyiksi.
Kritiikkien kokonaisia sitaatteja olisi saanut olla enemmän. Juttujen rakennetta ja tyyliä päästään analysoimaan kunnolla vasta Pekka Kyrön Teatteri-lehteen tekemää analyysiä lainaten.
Kajavan ensimmäinen ohjaus isommilla näyttämöillä kumppaninsa Antti Einari Halosen kanssa oli Iloinen leski -operetti 1973. Musiikkiteatteriin hän palasi myös mm. Cabaret-musikaalin ja Tampereen oopperan Manon Lescaut’n parissa, jossa alkoi yhteistyö Karita Mattilan kanssa. Kajavan ohjaustapaa olisi voinut selostaa enemmän – hänellähän ei ollut varsinaista koulutusta siihen. Kirjan loppupuolella tulevat esiin eri spekulaatiot Kajavan siirtymisestä teatterinjohtajan tehtäviin. Lieneekö hän ollut siinä roolissa yhtä kotonaan kuin kriitikkona?
Määrällisesti teatteriarvioita enemmän Kajava kirjoitti tv- ja radioarvosteluja eikä tyytynyt niissäkään esittelyyn. Pasilan päässä kävi kuhina aina siihen asti, että joskus häneltä jopa kiellettiin ohjelmien ennakkokatselu. Tällaista mediakritiikkiä tarvittaisiin nykyisen viihdemössön aikana. Televisioarvostelut ja Kanavalla-pakinat tekivät Kajavasta koko kansan tunteman hahmon. Hän yritti taistella fiksujen ohjelmien puolesta, mutta voiko kansan makua muuttaa? Sitäkin kirja pohtii.
Kajava oli viimeinen mohikaani, jota sopii muistella juuri nyt, kun kulttuurikritiikki on alamaissa sekä median antamien resurssien että sisällöllisen uskaltamisen suhteen. Kajavan ja Heikinheimon kaltaiset kriitikot herättivät sentään mielenkiintoa ja tunteita, vaikka heidän subjektiiviseen tuomarointiin perustuva käsityksensä kritiikin tehtävästä olisikin vanhanaikainen. Hampaaton selostustyyli ei palvele taide-elämää senkään vertaa – eikä varsinkaan se, jos julkisuutta ei edes ole.
Harri Kuusisaari