Kansallisooppera toteutti tehtäväänsä tuomalla esiin produktion, joka herättää reaktioita ja ajatuksia. Miksi Josif Stalin poltti päreensä Dmitri Shostakovitshin oopperasta Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth (1933) ja tuli Pravdan kirjoituksellaan pujottaneeksi löysän hirttosilmukan säveltäjän kaulaan? Shostakovitsh pani muut suunnitelmansa taidemuodon parissa jäihin ja muutti tyyliään vähemmän suorasukaiseksi.
Tottahan satiiris-traagisessa teoksessa on yhteiskuntakritiikkiä, erityisesti naisen aseman esiin tuontia ja mm. poliisin korruptoituneisuuden hervoton kuvaus. Ehkä enemmän diktaattoria ärsyttivät suorasukaiset seksikohtaukset ja se, että murhaajanainen näytetään myös empaattisessa valossa. Eihän sankarillinen neuvostokansa voi tällaista olla!
Kovin jälkijättöisesti isä aurinkoisen sivallus tuli, sillä teosta oli ehditty esittää ja pari vuotta niin Venäjällä kuin ulkomailla, se oli saanut suuren suosion. Varmaan kyseessä oli kärjistynyt halu panna koko neuvostovaltion taide-elämää sosialistisen realismin suitsiin.
Tarina kertoo kauppiaan ahdistetusta vaimosta, joka rakastuu uuteen renkiin ja murhaa häntä piinanneen appiukon ja aviomiehen. Tarina päättyy vankileirille ja Volgan syvyyksiin. Naisen turhautuneen seksuaalisuuden ymmärtävä kuvaus patriarkaalisessa yhteisössä oli tietenkin rohkeaa mutta ei nyt niin uutta, että siitä saisi vallankumousta.
Kokonaisuudessa ratkaisee Shostakovitshin musiikki, jonka pirullisesti sätkivässä vimmassa ja armottomassa parodiassa on jotain ikiradikaalia. Se korostu alkuperäisversiossa, jota säveltäjä myöhemmin siisti uudella teosnimellä Katerina Izmailova ja joka kuultiin Kansallisoopperassa nyt ensimmäisen kerran.
Onhan se huikeaa ja kylmäävää menoa. Kuuluisin kohtaus on yltiörealistisesti sävelletty sukupuoliyhdyntä, jossa vasket vonkuvat animaalisesti, mutta se on vain osa partituurin hullunmyllyä, jossa irvokkaat galopit ja muut tanssit vilistävät traagisten kohtausten läpi ilkkuen koko sosiaalista järjestelmää. Tämän vastakohtana musiikissa soivat päähenkilön elämänjano ja ahdistus, pitkin linjoin ja tumman lyyrisesti.
Ainakin oopperaorkesterin vasket saivat unohtaa frustraationsa, jota italialaisen oopperan orkesteriosuudet saattavat herättää, ja luukuttaa kunnolla. Kapellimestari Oleg Caetani vapautti koko orkesterin villin loistokkaaseen soittoon, jossa oli myös kouraisevuutta.
Erityisrooli oli vaskiryhmällä, jota ohjaaja Ole Anders Tanberg käytti myös näyttämöllisesti, drag-soittokuntana punaisine univormuineen, joka marssii reippaasti paikalle aina, kun näyttämöllä on seksiä tai joku kuolee. Seksin ja kuoleman yhteyttä viestivä idea vei esitystä askeleen karnevalismin puolelle – mutta miksi ei, kun musiikki on sitä täynnä.
Tuotanto on lainassa Norjan Kansallisoopperasta ja Berliinin Deutsche Operista. Tähän yhteyteen sopii, että tapahtumat on sijoitettu norjalaisen saaren kalatehtaalle. Muuten pelkistetty lava on täynnä isoja turskia. Kaloja mäiskitään, ja niillä symboloidaan miehistä seksuaalisuutta ja ties mitä. Ainakin näin saatiin jotain rekvisiittaa Erlend Birkelandin tarkoituksellisen ankeasti lavastamalle näyttämölle pyörivä talonpuoliskon lisäksi.
Tanbergin ohjaus on erinomainen groteskin huumorin ja tragiikan sekoituksessaan. Hän ottaa runsaasta henkilögalleriasta ja kuorosta kaiken karakteristiikan irti. Naisia ahdistelevat miehet ovat kuin villieläinlauma, ja poliisien toikkarointi silitysrautoineen ei voisi enää hullummaksi mennä. Hääjoukko kuvataan viinaan sammuneena ihmisläjänä, joka ei paljoa enää eroa turskakasoista. Viimeisen näytöksen pyörivä vankileiri kalliolla on tarkoituksellisen autio.
Svetlana Sozdatelevan Katerinassa oli oikeanlaista karheaa voimaa, mutta hän ei tehnyt hahmoista hirviötä vaan aistillisen naisen. Alexy Kosarev oli uljaasti laulava mutta vähän turhan kiltiksi jäävä hulttiorakastaja. Mika Pohjonen korosti hyvin Zinov-aviomiehen saamattomuutta ja Alexander Teliga isä-Izmailovin sadistisuutta.
Muu solistikunta oli täynnä eläviä karaktäärejä, joista mieleen jäävimpiä olivat Esa Ruuttusen koskettava vanha vanki, Ronald Liivin reppana rähjäinen mies, Koit Soaseppin kaksinaamainen pappi, Heikki Aallon virkaintoinen komissaari, Niina Keitelin seksikäs Sonjentja – ja vanginvartijan hyvin käyttäytyvä koira Koda.
Harri Kuusisaari
