Tarina jatkuu, viestitti Tampereen Oopperan Pohjalaisten loppukohtaus. Kun Jussi julistaa, ettei tämä kansa alistu, kuoro kääntyy paljastamaan sisällissodan jakamasta kansasta kertovat käsivarsinauhansa. Tampereen Ooppera juhlistaa 70-vuotista taivaltaan sekä Suomen merkkivuotta Madetojan Pohjalaisilla, joka oli aikoinaan lentokonetehtaan musiikkitoiminnasta alkunsa saaneen oopperayhdistyksen ihkaensimmäinen oopperatuotanto. Nyt se nivotaan yhteen kevään 2018 suurtuotannon, sisällissodasta kertovan Kortekankaan Veljeni vartija -uutuusoopperan kanssa.
Kansallinen pohjalaiskuvasto pitää pintansa. Agraariyhteiskuntaan sidottua tarinaa nyt olisikin hankala yksiselitteisesti modernisoida, mutta ajattomat, monimuotoisemmat näkökulmat teokseen olisivat enemmän kuin tervetulleita. Ohjaaja Tuomas Parkkinen oli nostanut fokukseksi suomalaisen naisen. Sinällään kiitettävä ajatus, mutta tuoreeksi tulkintaideaksi ei tällaista painotusta oikein voinut kutsua, sillä Maijan, Liisan ja Kaisan hahmot on jo valmiiksi kirjoitettu oopperan ytimeen. Jokaisen näytöksen alussa on Maijan tai Liisan kipeänkaunista yksinpuhelua, mikä osoittaa heidän roolinsa tarinan todistajina. Parkkinen oli rakentanut ohjauksensa näiden naisten merkityksen alleviivaamisen varaan, jolloin muu maailma ja hahmojen sisäinen logiikka jäivät vähälle huomiolle. Yhteisön jännitteet hävisivät, mikä söi draamalta kärjen.
Sampo Pyhälän luoma näyttämö on sinällään raikas, korostetun lavasteinen tila, jota hallitsevat pienoistalojen pihapiiri, steriili tanner ja tyylitelty joki. Sen skemaattisuus etäännyttää 1800-luvun puolivälin Pohjanmaan epätodelliseen menneisyyteen. Oopperan maailmasta tulee legendanomainen kuin villi länsi, ja western-henkeä korskeat hahmot uhkuivatkin. Pirjo Liiri-Majava on pukenut kaikki näyttäviin, värikkäisiin juhlatamineisiin, eikä maalaiskansasta ollut tietoakaan. Koska realismista oli luovuttu, miksei päästää rohkeammin irti tästä puukkojunkkarien, körttien ja kylätanssien maailmasta? Nyt tasapainoiltiin historiallisuuden ja ihannoivan kuvitteellisuuden välillä. Liioitellumpi mielikuvituksellisuus olisi voinut tehdä terää. Siitä saatiin viitteitä häjyissä, jotka olivat kuin lännenelokuvien romantisoituja lainsuojattomia. Heidät esitettiin naisten fantasiana vapaista ja piittaamattomista miehistä, joita ruumiillisti kukapa muukaan kuin Waltteri Torikka.
Naisen näkökulmaa sekin, mutta tuotannon naiskuva uhkasi keikahtaa kovin stereotyyppiseksi: naiset olivat kyllä sitkeitä ja työteliäitä, mutta riippuvaisia miesten huomiosta. Onnistunein oli Päivi Nisulan Kaisa, joka ei ollut mikään kiukkuinen maalaiseukko vaan riuska voimanainen, tarinan aidoin hahmo.
Muut naispäähenkilöt, Tiina-Maija Koskelan Maija ja Marjukka Tepposen Liisa, herättivät hämmennystä ristiriitaisuudellaan. Onko Liisa vain nuoreen isäntään ihastunut hupsu piika vai määrätietoinen nuori nainen? Miksi Maija vaikuttaa pikemminkin keimailevalta perijättäreltä kuin vaikean rakkauden ja uskonnollisen vakaumuksen kanssa painivalta ihmiseltä? Kun hahmosta puuttuu sisäänpäinkääntynyt levottomuus, hänen toimintansa jää käsittämättömän tuntuiseksi. Parkkinen oli paikannut Maijan ulkokohtaisuutta taustatarinalla, jossa Antti-sulhasen puukottama Niemen suutari olikin Maijan rakastaja.
Ristiriitaisissa ja vetämättömissä hahmoissa kyti tuotannon perusongelma: henkilöt eivät eläneet lavalla eikä draama ottanut tulta alleen. Tuloksena oli paikoin jopa tahatonta komiikkaa. Jussi ja Liisa nähdään harrastamassa seksiä, mutta kemiaa heidän välillään ei ole. Kuka Maija oikeastaan on? Mitä Jussi haluaa? Entä Antti? Valkoisten pintojen ja osoittelevien valojen rajaama lava oli lähes liikumaton. Ihmiset patsastelivat kaukana toisistaan ja tuntuivat teeskentelevän välinpitämätöntä. He olivat kuin villin lännen tyyppihahmoja, kohtalokkaita mutta hengettömiä: on vakaa isäntä, sankarillinen kovis, viaton maalaistyttö ja vaikeasti saavutettava valtiatar. Vain pahis puuttui: vallesmanni (Kristjan Mõisnik) oli nimittäin kesynoloinen. Kolkkoutta lisäsivät irrallisiksi jäävät kuluneet lavaelementit, kuten vesiallas tai lyhyet projisoinnit.
Musiikillisesti tuotanto oli komea. Anna-Maria Helsing kutsui Tampere Filharmonian vyöryttämään Tampere-talon korviahellivään akustiikkaan laveana virtailevaa lakeuksien aavuutta. Suomalainen sielunmaisema soi syvänkirkkaana ja hienostuneen voimallisena.
Suuri solistijoukko oli tasokas, joskin melko tasapaksu. Tiina-Maija Koskelan sopraano on kerännyt leikkaavaa varmuutta, ja hän toi lavalle äänellistä hehkua. Päivi Nisula lauloi rehellisen tehokkaasti, ja Marjukka Tepponen oli suloinen, joskin äänellisesti yksiulotteinen Liisa. Jyrki Anttilan tenori kuulosti väsyneeltä, mutta väsynyt oli hahmokin: tässä ohjauksessa Antti ei tuntunut olevan kiinnostunut mistään. Ville Rusanen aloitti Jussina hieman vaimeasti, mutta terästäytyi sitten vangitsevan uljaaksi.
Auli Särkiö
Leevi Madetoja: Pohjalaisia
Tampere-talo 12.2. (ensi-ilta 10.2.)
Muut esitykset:
Ke 15.2. klo 18.30
La 18.2. klo 15.00
Ke 22.2. klo 18.30
La 25.2. klo 15.00
