Ruotsalaisen tähtikoreografin Alexander Ekmanin COW aloitti Kansallisbaletin kauden niin upeasti, että toivo heräsi, josko ryhmän heilahdellut ohjelmistopolitiikka jatkaisi tätä tasoa. Joko uskottaisiin vihdoin siihen, että baletti voi olla myös älykästä ja haastavaa kuin fyysisyydellään valloittavaa.
COW vetää mukaansa surrealistiseen pyörteeseen mutta ei päästä katsojaa helpolla. Monitasoinen kokonaisuus onnistuu yhtä aikaa irrottelemaan että herättämään filosofisia olemassaolon peruskysymyksiä. Slapstick-huumorikaan ei ole halpaa hekotusten kalastelua, vaan se samalla laittaa kysymään, mille sitä nauretaan.
Jo ennen esitystä yleisö näkee yläilmoissa möllöttävän lehmäpatsaan, joka tarkkailee meitä ja lavan tapahtumia tyynen ihmetyksen vallassa. Sitten näyttämölle astuu tanssija Antti Keinänen, joka bisnesmiehen puvussaan esittää lehmää: konttaa ja puhuu lehmämäisesti, hoitaa yleisön tervetulot ja kännykkäkiellot ja pohtii roolin esittämiseen liittyviä kysymyksiä.
Myöhemmässä filmipätkässä vieraillaan oikealla karjatilalla, Siinä se lehmä seisoo, ”täydellisen tyynenä ja luonnollisena, ilman mitään teeskentelyä tai maniaa, vain lehmänä lehmien joukossa”. Tämän yksinkertaisuuden olotilan vastakohdaksi nousee baletti kaikkine teennäisyyksineen ja naurettavuuksineen, joka peilaa suoraan meidän ihmisten käyttäytymistä.
Kunpa tästä tärkeilyn ja massan mukana menemisen oravanpyörästä olisi rohkeutta hypätä pois! COW panee katsomaan peiliin, mutta se ei saarnaa vaan pysyy esityksenä, leikkinä. Etäännytystä alleviivaa sekin, että kohtaustensa jälkeen tanssijat vaan arkisesti kävelevät pois, kuin balettiharjoituksissa.
Ensimmäinen joukkokohtaus tuo eteen Fellinin elokuvia muistuttavan absurdin maailman. Pariskunta riitelee katosta laskeutuvassa korissa ja heti perään taas vannoo lempeä. Joku puskee päätään seinään, toinen on suihkussa. Naisen päätä kopioidaan kopiokoneella, vene seilaa näyttämöllä, mustapukuiset ja karnevaalihattuiset hahmot poseeraavat.
Fellini-assosiaatioita tuo myös Ekmanin hovisäveltäjän Mikael Karlssonin luoma puhallinorkesterin marssimusiikki. Kaikkiaan musiikin rooli teoksessa on elimellinen ja sisältöä tukeva. Siinä on tyylien moninaisuutta ja ruotsalaisen kansanmusiikin kaikuja . Vilpittömyyden alla oleva ironia ja piilosyvällisyys tuntuu yhdistävän koreografia ja säveltäjää.
Kahden miehen kaksintanssi kuvaa härkien toverillista mahtailua, mutta samaan aikaan tekstinpätkät pyytävät yleisöä osallistumaan: miellyttääkö tämä sinua, oliko tässä tarpeeksi ilmaisua, oliko näin parempi? Mieleen tulee heti nykyajan osallistavan taiteen muotivillitys.
Toinen ryhmäkohtaus viittaa pakokauhuun tai karjan vauhkoontumiseen, ja siinä on fyysistä vauhdin ja hien hurmaa. Vannehameessa ja yläkroppa paljaana tanssijat syöksähtelevät erisuuntaisissa ryhmissä paikoin kaaoksen partaalla mutta silti organisoidusti. Paikoin pyörittään kuin dervissit, ja rumpumusiikki korostaa Kevätuhrin mieleen tuovaa alkuvoimaa.
Teos sai ensi-iltansa Dresdenissä, ja siitä voi löytää kommentteja saksalaisuuden perintöön. Yhdessä kohtauksessa tanssijat harhailevat lavalla suuntaa vailla ja sitten tarttuvat yhden hahmon eleeseen, naurun römäkkään tai jalan tömistykseen. Ja mikä on tämän seuraa johtajaa -massakäyttäytymisen seuraus: tietenkin väkivalta. Kohtauksen pahaenteisyyttä korostaa tanssiminen hiljaisuudessa tai onnahtavan pizzicato-musiikin tahdissa.
Ruotsalainen kaikki viihtymään -mentaliteetti taas tulee mieleen burleskissa finaalissa, jossa tanssijat oranssisine peruukkeineen nousevat orkesterimontusta ja syöksähtelevät varieteesta tuttuun tapaan ramppiin klovnimaisessa irvistyksessä, kerta toisensa jälkeen. Hauskaahan tämä on, mutta alkaako hymy tuntua jossain vaiheessa jo väkinäiseltä? Onko viihdyttävyys itseisarvo? Tällaisia kysymyksiä Ekman tuntuu kysyvän, vaikka antaakin yleisölle luvan nauttia myös silkasta showsta.
Romanttisen jousimusiikin säestämä kaunis duetto (Miao Miao Liu ja Sergei Popov) on teoksen se kohta, jossa ironia ja kyynisyys saavat väistyä aitojen tunteiden tieltä. Viimeinen kuva kynttiläillallisineen tuo kodikkaan tunnelman, joka tuntuu peittävän menneet ristiriidat. Siinäkin on jotain periruotsalaista.
Välifilmissä näytetään, kun Antti Keinänen konttaa lehmänä pitkin oopperatalon käytäviä, ja saa sitten mukaansa mut balettiharjoituksista konttaamaan laumana ja kirmaamaan kaupungille.
Jokainen tanssija joutuu olemaan läsnä niin näyttämöllä kuin myös filmissä, jonka puheosuudet eivät tunnu yhtään tekotaiteellisilta vaan tematiikkaa syventäviltä. Ääri-ilmaisua vaativissa ja osin eläimellisissä liikkeissä ja parodisissa keikistelyissä klassisesti koulitut tanssijat joutuvat tietysti epämukavuusalueelleen, mutta hienosti kaikesta selvittiin.
Ekmanin oma lavastus on minimaalinen, ja teos luottaa yksinkertaisiin keinoihin kuten näyttämötasojen nousuihin ja laskuihin. Pelkkä harsokankaan vetäminen näyttämön ylle luo mielikuvia pilvistä tai purjeesta. Muotiguru Heirik Vibskovin puvuissa on tyyleillä leikittelyä.
Kaikkiaan COW on baletin viime vuosien raikkaimpia tuotantoja. Se nauraa klassisen baletin kliseille ja vie ilmaisua uusiin suuntiin mutta samalla rakastaa lajityypin perinnettä.
Harri Kuusisaari
