Arvio: Musiikkitalo 12.12.: Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, Seong-Jin Cho, piano
Sinfonikkous ei ole kuollut Suomesta, ja tehokkuusmaksimoinnin aikanakin taide voi yhä olla elämää suurempaa. Kimmo Hakola antoi ensimmäiselle sinfonialleen kaiken sen ajan jonka se tarvitsi, useamman vuosikymmenen, ennen kuin Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu viimein pääsivät kantaesittämään sen eilisessä konsertissaan. Hieman kuten vuonna 1996 lopulta kantaesitetty pianokonsertto se on kamppailun tulos ja uusi alku. Pianokonserton jälkeen konsertoista on tullut 60-vuotiaalle Hakolalle keskeinen ilmaisumuoto, ja sinfonia-avauksen jälkeen myös ”kuninkuuslajissa” on jatkoa odotettavissa.
Kauan odotettu teos on omaperäisen säveltäjän painokas näkemys sinfonian lajista ja näyttävä suurteos, jota ei voi olla kuuntelematta myös poikkeuksellisen syntyprosessinsa itsereflektiivisenä kuvana: musiikki taistelee tiensä läpi erilaisten odotusten kohti uudenlaista vapautuneisuutta. Matkan varrella se käy jatkuvaa keskustelua sinfoniakirjallisuuden kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ironista viittailevuutta, vaan sinfoniassa liekehtii koko ajan Hakolalle tuttu intensiivinen paahtavuus. Pikemminkin suhde traditioon on kiihkeän etsivä.
Neliosainen rakenne on ääriviivoiltaan perinteinen tukevine avausosineen ja finaaleineen, hitaine osineen ja scherzoineen, kuin pohtien mitä näissä raameissa voi tehdä. Alun ja lopun jättinuija, profetoivat trumpetti- ja pasuunasoolot sekä dekadentin koristeelliset repliikit esittävät kysymyksiään Mahlerin suuntaan, massiivisesti jankkaavat sointulohkareet taas nuoruuden idolin Brucknerin. Toistot, ylösalas kertautuvat asteikot ja iskut luovat sinfoniaan voimaperäisen jännitteen, jossa ei niinkään vieritetä materiaalia eteenpäin vaan painitaan periksiantamattomasti paikoillaan, ravistaudutaan kohti avautumista. Samoja kamppailun ääniä, jytisyttäviä toistoja ja maanisia asteikoita löytyy pianokonsertostakin.
Mutta sitten 45-minuuttinen sinfonia tarjoaa jotain muuta: suurteoksen laajakaarista, eeppistä hengitystä, sinnikästä monumentaalisuutta, luonnonvoimia ja laveaa värikylläisyyttä. Ensimmäinen ja viimeinen osa peilaavat toisiaan aina siinä määrin, että aloitus on kuin jonkin asian – sinfonikkoutta edeltävän ajan? – pitkittynyttä päättymistä, ja teoksen lopetus venyttää erilaisia sinfoniaperinteestä ammentavia lopetuseleitä iäisyydeltä tuntuviin mittoihin, kunnes musiikki vain vaivoin suostuu hyväksymään, että teos on päättynyt.
Humoristisenakin lopun voi kokea, mutta ei missään nimessä vitsinä. Sinfonia hehkuu vahvoja tunteita. Omakohtainen hidas osa – johon kantaesityksessä leimansa toi yleisössä tapahtunut sairaskohtaus – avautuu terälehti terälehdeltä yhä sulokkaampiin, kainoihin mutta sydämellisiin melodiakaarroksiin ja sadunomaiseen enkelimusiikkiin. Scherzon paikalla ovat scherzot monikossa: huumaava kavalkadi scherzomaisia tekstuureita, jotka rynnistävät elämänvimmalla läpi kahakoiden, tanssien ja popahtavien melodioiden aina pulsatiivisesti ryskivään ilakointiin saakka. Finaalissa rytminen ekstaasi muuttuu fanfaarisuudeksi: alkusoitto uuteen vaiheeseen?
Hannu Lintu ja RSO toivat kantaesitykseen oikeanlaisen latauksen ja toteuttivat musiikin hurjalla voimaperäisyydellä. Ristiriitaa vuosikausia työstetyn musiikin ja sinfoniaorkesterin tiukan harjoitusaikataulun välillä ei silti voinut olla ajattelematta, etenkin erityistä vetreyttä ja säkenöivyyttä vaativissa kuvioissa.
Loppuunmyydyn konsertin alkupuolen herkkupalana oli Rahmaninovin iki-ihana toinen pianokonsertto korealaistähti Seong-Jin Chon tulkitsemana. Nuorukainen lumosi soittonsa vaistonvaraisella laulavuudella ja spontaaniudella. Runollinen fraseeraus oli poikkeuksellisen elävää, ja erityisellä vilpittömyydellään hän sai konserton tuntumaan kihelmöivän tuoreelta. Hannu Lintu omaksui saman asenteen, ja orkesteri piti huolta että tunkkaisen nostalgian sijaan konsertto aaltoili nyt-hetken kiihkeydessä. Etenkin hitaassa osassa RSO läikehti hurmaavasti korealaisklarinetisti Han Kimin soolojen huokaillessa hellästi.
Cho on kuitenkin selvästi elementissään soolosoitossa, eikä hänen nopealiikkeinen ja impressionistisesti häilähtelevä musisointinsa useinkaan istahtanut orkesterimassaan. Ei hän pelkkä haaveileva runopoika ole, esimerkiksi keskimmäisen osan päätös oli pakahduttavan optimistinen. Kuitenkin kulminaatioiden ohut sointi ja finaalin helmikuvioinnin työläys osoittivat hänen heikkoutensa.
Vahvuudet taas tulivat sitäkin selvemmin esiin kun hän pääsi pianon ääreen yksinään: Deutsche Grammophonille levyttävä pianisti oli valinnut ylimääräisen hurmaavalta Debussy-levyltään, Images II -sarjan Kultakalat. Mykistävää soittoa: aivan kuin Cho ei olisi edes käsitellyt koskettimia vaan ainoastaan pirskotellut ilmaan vesipisaroita, joissa heijastui hetkellisiä kuvia.
Auli Särkiö-Pitkänen
LUE LISÄÄ: Seong-Jin Chon haastattelu Rondo 11/2018
