Jos Reininkulta on Wagnerin Ring-sarjan Vorabend, niin Kansallisoopperan uudella tuotannolla on myös kulissientakainen esinäytöksensä. Kari Heiskasen pois potkiminen on luonut tuotannon ylle epäilyn varjoja, joista ei Reininkullassa kyetty vielä oikein pääsemään irti.
Musiikissa oli voimaa, ja kokonaan suomalainen solistikunta pääsi yllättämään epäilijät, mutta henkilöohjauksen latteus ja kokonaisnäkemyksen ohuus tuottivat hämmentyneen kokemuksen.
Wagerin jättiteos on aina tekijöidensä kannanotto vallanhimon, rahan, ahneuden ja rakkauden tematiikkaan, ja jos vakuuttavaa perusideaa niistä ei synny, ollaan heikoilla jäillä. Täytyy nyt vain toivoa, että isoissa jatko-osissa päästään todellisten kysymysten äärelle.
Peukkuja täytyy siksikin pitää, että musiikillisen toteutuksen ja laulajakunnan osalta Helsingin uudella Ringillä on hyvinkin elinmahdollisuuksia. Pidin Esa-Pekka Salosen johtamisesta: jäntevä, soljuva ja tarkka ote toimi, ja orkesteri vastasi kuvausvoimaisella soitolla.
Myyttisimpien Wagner-syvyyksien tilalla oli ehkä enemmän Reinin kuohuissa polskuttelua, mutta nähtävästi Salosen puhdistusoperaatio oli tietoista ylenpalttisen hartauden välttämistä.
Jos vertaa edelliseen Ringiimme, Leif Segerstamin otteista jäi mieleen laveampi ja herooisempi pitkälinjaisuus, mutta samalla soitto oli aika lailla suurpiirteisempää.
Heti alkukohtauksessa tuli esiin ohjaaja Anna Kelon ja hänen näyttämötiiminsä pyrkimys pysyä perinteisessä satukuvastossa, joka sai jopa musikaalimaisia ja viihteellisiä sävyjä. Keinot olivat aika sekalaisia.
En vaadi, että jokaisen Ring-tuotannon olisi oltava päivänpolitiikkaa. Wagnerin omista esitysohjeista saa ammentaa, kuten nyt oli tehty, eikä perinteisyys sinänsä ole pahaa. Mutta jos lähtökohtana oli tehdä helposti lähestyttävä Reininkulta, jonka uudet katsojat Tolkien-faneineen voivat ottaa omakseen, pelkään, ettei siinäkään onnistuttu.
Anna Kelo lupasi aloittaa sarjan maailman syntymisellä, ja niinpä hän antaa Alberich-kääpiön putkahtaa alussa ulos munasta. Se siitä. Reinintyttäret tekevät buddhalaisuuteen viittaavia käsieleitä, mutta miksi ohjaaja on jättänyt koko alkukohtauksen niin staattiseksi?
Alberichin ja Reinintytärten väliseen kissa-hiiri -leikkiin ei synny minkäänlaista näyttämöllistä aktiiviteettia, kuten ei myöskään kullan ryöstöön. Kun Alberich orjuuttaa kansaansa, siitä pitäisi aueta assosiaatioita riistokapitalismiin ja ties mihin. Nyt ei liikahda missään. Kun Wotan ja Loge tulevat petkuttamaan Alberichia, kaikki jännitteen ja huumorin tilaisuudet menetetään. Mihin tässä jähmeässä kuvaelmassa pyritään? Eikö Reininkullan pitäisi olla musta komedia?
Jumalajoukon siirto antiikin maailmaan toimi sinänsä hyvin. Heidän turhamainen ja vastuista piittaamaton löhöilynsä roomalaisten palvelijoiden passattavana vastaa roolikuvia. Mutta miksi jättiläiset laulavat lavan sivusta, ja heidän kasvojaan saa seurata filmattuina valotornin screeniltä? Se oli täysin irrallinen temppu.
Mikki Kuntun valospotit halkovat tilaa kuin rock-konserteissa, ja liikuteltavat valotornit kuvaavat kulta-aarretta ja toimittavat muutenkin lavasteiden virkaa. Komeista tehoista huolimatta se ei aina riittänyt täyttämään lavaa. Olisiko kannattanut palkata erillinen lavastaja tai sitten hyödyntää videoita enemmän kuin muutaman scifi-kuvan ja roomalaisten palatsien verran?
Erika Turusen puvuissa hehkuu antiikin loisto, ja kääpiöiden maailmassa hän saa herkutella rosolla.
Valhalla kohoaa lopussa ramppiin valkoisena seinämänä Wotanin patsastellessa yksin sen harjalla. Minne muut jumalat joutuivat? Oopperan edellisen, Götz Friedrichin ohjaaman Reininkullan muistettavaan, valheellista huumaa henkivään loppumarssiin verrattuna tämä oli antikliimaksi.
Solistijoukosta mestarillisin suoritus on Jukka Rasilaisen Alberich. Kokenut kehäkettu ja edellisen Ring-tuotantomme Wotan on nyt särmikäs ja rujo peikkohirviö, jonka äänessä soi kitkeryys. Voittoisia roolidebyyttejä on Tuomas Katajalan Loge. Ilmeikkäällä tenorillaan hän tuo esiin tulenjumalan älykkyyden ja kapinallisuuden. Hän tekee siitä lauluroolin, ei karakteriroolia.
Tommi Hakala yllättää voimallisena ja vallasta huumautuvana Wotanina. Hänen baritonissaan ei ehkä ole aitojen Wotanien teräsydintä, eikä teksti ole aina nasevinta mahdollista, mutta Reininkullassa tämä huoleton ote toimi. Valkyria on jo toinen juttu. Lilli Paasikivi on arvonsa tunteva Fricka, Tuomas Pursio uhmakas Donner ja Dan Karlström surkuteltavan katkera Mime – kaikki jo kokeneita ja vakuuttavia Wagner-tulkkeja.
Markus Nykänen teki Frohista kaunosieluisen lyyran helkyttelijän ja lauloi niin lupaavasti, että hänestä kuullaan vielä. Jättiläisistä Koit Soeaseppin Fasolt voitti artikulaationsa purevuudessa Jyrki Korhosen pehmeämmin soivan Fafnerin. Sari Nordqvistin Erda oli äänellisesti väkevä maaäiti, jonka mekossa palavat jo Jumalten tuhon liekit.
Reetta Haaviston Freia sekä Marjukka Tepposen, Mari Palon ja Sari Nordqvistin Reinintyttäret sinetöivät hienon solistiensemblen. Kunpa heidät vain olisi ohjattu aktiivisemmin.
Harri Kuusisaari
Hyvin laulettu ja soitettu esitys, kun vain unohtaa Wagnerin oopperoiden tarinoiden pateettisen Sormusten herra -hupsuuden. Niin suuria tehoja kuin Mikki Kunttu osaa valoilla laatia, lavastajan puute on köykäisen ohjauksen ja slow-motion pysähtyneisyyden rinnalla olennainen. Ammattilavastaja voisi paremmin raamittaa kokonaisuutta. Tuotannon striimaus toi amerikkalaiselta oopperan ammattilaisten ja vakavien harrastajien Parterre Box -keskustelufoorumilta kommentin ”Reininkulta Las Vegasissa”.