Richard Wagnerin Parsifal on sellainen myyttien ja symbolien runsaudensarvi, että se mahdollistaa paljon erilaisia tulkintoja mystisistä poliittisiin ja psykologisiin. Wienin valtionooppera toi korona-ajan etäensi-iltaan venäläisen elokuva- ja teatteriohjaajan Kirill Serebrennikovin version, joka on vielä kesäkuun ajan katsottavissa Arte-kanavalla.
Serebrennikov on ollut Venäjällä vangittuna vuodesta 2017. Häntä syytetään taloudellisista väärinkäytöksistä, mutta syitä epäillään poliittisiksi. Wienin Parsifalin hän on ohjannut etäyhteyden avulla assistenttien pystyttäessä esityksen.
Ei ole yllätys, että Parsifalin tyyli on elokuvallinen, ja tapahtumapaikkana on Montsalvatin vankila. Graalin ritaristo koostuu vangeista, jotka nahistelevat ja voimailevat testosteronia puhkuen ja tatuoivat itseään. Vartijat ovat lahjottavissa, ja väkivallan ja frustraation aallot käyvät paitsi lavalla niin myös runsaassa videomateriaalissa.
Ritarien syntiin langennut johtaja Amfortas on mielenterveyshäiriöstä kärsivä ja itsemurhan partaalla oleva hahmo. Ritari Gurnemanz on kertomusta koossa pitävä porukan johtaja ja oopperan naispääosa Kundry Schloss-lehden toimittaja, joka kuvaa vankilan oloja. Pahan puolelle mennyt ritari Klingsor on hänen pomonsa, lehden kustantaja ja ilkeä macho.
Mielenkiintoisin ratkaisu on silti itse Parsifalin jakaantuminen kahdeksi hahmoksi. Vanha Parsifal, jota esittää tähtitenori Jonas Kaufmann, tulee vankilaan muistelemaan menneisyyttään ja laulaa osaksi sivusta tarkkaillen. Tapahtumissa temmeltää nuori Parsifal, mykkäroolissa oleva komearaaminen näyttelijä Nikolai Sidorenko.
Asetelma luo paljon psykologisesti kiinnostavia jännitteitä. Se antaa tilaisuuden tehdä hahmosta libreton mukainen ”puhdas hullu”, väkivaltainen ja hukassa oleva nuorukainen, jollaista juuri kukaan oopperatenori ei uskottavasti osaa näytellä.
Alun rikokseen, viattoman joutsenen ampumiseen, löytyy uusi sisältö: androgyyni poika lähentelee Parsifalia vankilan suihkussa, ja tämä viiltää pojalta kurkun auki. Syyllisyyden taakka – tai latentti homouden pelko – ajaa häntä etsimään itseään.
Alkupuoliskolla ohjauksen elokuvallinen toiminnallisuus on hieman ristiriidassa Wagnerin musiikin sakraalin pitkälinjaisuuden kanssa, mutta toisessa näytöksessä asiat kohtaavat. Ollaan Schloss-lehden toimituksessa, ja Klingsorin kukkaistytöt ovat stylistejä, kuvaajia ja toimittajia. He viettelevät nuorta Parsifalia ja pukevat hänestä seksipommin, joka poseeraa veri suussa ristin äärellä kuin David Bowie ikään.
Vanha Parsifal yrittää häpeissään estellä nuorempaa versiotaan, turhaan. Myös Parsifalin suhde lapsena menettämäänsä äitiin saa uusia ulottuvuuksia, kun äitejä tulee lavalle kolmin kappalein. Ja sitten se Kundryn viettely: sitä harvoin näkee näin hyvin näyteltynä. Roolissa debytoinut Elīna Garança on läsnä sensuaalista piinatuksi muuttuvan hahmonsa eleissä filmitähden tarkkuudella. Laulussa on täyteläisyyttä ja merkityksellisyyttä.
Myös Jonas Kaufmann saa tässä näytöksessä lauluunsa tummaa kiihkoa, kun se alkupuolella on reflektiivisempää. Lopulta hän saa herätettyä nuoren minänsä naisellisesta petoksesta, ja Kundry lopettaa eroottisen trillerin ampumalla Klingsorin.
Viimeinen näytös sujuu edellisiä yllätyksettömämmin, ja lopussa koittaa happy end, kun Parsifal aukaisee vankilan ovet, kaikki ryntäävät vapauteen, ja kuollut joutsenpoikakin näyttää kokevan ylösnousemuksen.
Tämä käänne on kaikkea muuta kuin looginen, ja muitakin aukkoja Serebrennikovin kerrontaan on jäänyt. Silti pidän hänen maagisesta realismistaan, jossa arkisista yksityiskohdista syntyy irrationaalista logiikkaa: kaikki tuntuu olevan Parsifalin unta.
Ohjaaja piilottaa Graal-myytin aineksia: symbolit kuten risti, keihäs, malja ja joutsenen siivet ovat läsnä karskien äijien tatuoinneissa, ja odotusten vastaisesti itse valoa hehkuva maljakin löytyy vangeille tuodun postilähetyksen seasta. Videoiden informaation hahmottamiseen ei yksi striimikatselu riitä – esitys pitäisi nähdä luonnossa.
Laulajista Garançan ja Kaufmannin ohella vaikutti eniten Georg Zeppenfeldin Gurnemanz, joka on mestarillinen työ kultivoitunutta tekstin käsittelyä ja suurta laululinjaa myöten. Ludovic Tezierin Amfortas kärsi pikemmin inhimillisesti kuin pateettisessa synnissä, ja Wolfgang Kochin Klingsor oli pahis vailla muita värejä.
Wienin valtionoopperan uusi musiikillinen johtaja Philippe Jordan on jo Pariisin oopperassa todistanut olevansa suuri wagneriaani, ja hän johdatti nyt loistavat wieniläismuusikot sisäisellä hehkullaan juovuttavaan soittoon.
Harri Kuusisaari
