Pjotr Tshaikovskin Patarouvaa on sanottu oopperoista pietarilaisimmaksi. Siinä soivat keisarillisen kaupungin kuvat, vastakohtaiset tunteet, pelihimon pyörre ja klassismin kulttuuri. Toinen puoli on yksilöpsykologinen: säveltäjä samastui vahvasti sen päähenkilöön, ulkopuolisena suurkaupungin kujilla harhailevaan ja rakkaudesta unelmoivaan Hermaniin.
Savonlinnan oopperajuhlien uudessa tuotannossa pietarilainen henki on kyllä läsnä, mutta kovin syvälle yksilödraaman riipaisevuuteen siinä ei päästä. Musiikillisesti se on silti tasokas ja näyttämöllisesti värikäs, aina spektaakkelimaisuuteen asti.
Jere Erkkilän ohjaus sijoittuu 1800-luvun loppuun. Jani Uljaksen lavastus luo tunnelmallisia kuvia kanavien kaupungista: siirreltäviä portaita riittää, ja kaiteet erottuvat reliefimäisinä linnan muuria vasten. Ylhäällä oikealla roikkuva kirkon kupoli romahtaa, kun pelihimo lopullisesti voittaa Hermanin.
Erika Turusen puvustus herkuttelee epookilla. Juhlapukujen muodot ja leikkaukset ovat elegantteja, ja asut kuvaavat myös hahmojen luonnetta ja asemaa. Tummasävyinen väritys toimii maalauksellisesti isoissa joukoissa. Tämä on linnan viime vuosien hienoimpia pukukavalkadeja!
Onnistuneimmillaan esitys on luottaessaan perinteiseen kerrontaan, jota pirteä tanssijaryhmä rikastaa. Leveä lava on täynnä toimintaa. Kuoro ei ole massaa vaan joukko eläviä karaktäärejä. Juhlakohtaus ilotulituksineen ja 1700-ludun tyyliin ironisoivine paimennäytelmineen on mukaansa tempaavaa, ja Reija Wäreen hauskalla ja akrobaattisella koreografialla on siinä keskeinen osuus.
Erkkilä on selvästikin ennemmin osaava lava-asemoija kuin oopperan teemoja uudesti analysoiva visionääri. Paikoin esitys luiskahtaa Pietarista Broadwaylle. Esitys kylpee sinisen ja punaisen valon risteytyksissä (valosuunnittelu William Iiles), ja runsaat savusumut ja rakkautta symboloiva tähtitaivas menevät musikaalikliseiden puolelle.
Patarouvaa koko kansalle -ajatus voi olla hyvä, mutta nyt ooppera menettää jotain monitasoisesta symboliikastaan. Myöskään musiikki ei korvaa vajetta, sillä Aleksander Vedernikovin johtama esitys löytää jännitteensä vasta loppupuolella.
Käsi kädessä kohti tähtiä
Alexander Pushkin on kirjoittanut alkuperäisnovelliinsa paljon aikansa Pietarin henkeä mutta käsitellyt sitä ironisesti. Läntinen hovikulttuuri ja venäläisyys muodostavat irrationaalisen parin. Uhkapelissä voitto on sotilassäätyiselle miehelle tilaisuus rikastua ja päästä eteenpäin jäykässä hierarkiassa – tai sitten romahtaa lopullisesti.
Tshaikovski kallisti kokonaisuutta romanttiseen rakkauteen. Ruhtinaalle kihlattu Liza rakastuu Hermaniin, outoon yksinäiseen suteen, joka vetää häntä kiihkollaan. Tämä kuitenkin tuhoaa mahdollisuudet antamalla addiktion mustan virran viedä. Musiikissa ristiriidat soivat verevinä ja saavat rinnalleen säveltäjälle rakkaat länsieurooppalaisen klassismin lainat.
Vanhan kreivittären hahmo tuo oopperaan annoksen mystiikkaa ja nostalgiaa. Vanhoilta Pariisin-päiviltään hän tietää kolmen kortin salaisuuden, joka takaa voiton pelipöydässä. Hermanille tämä on pakkomielteen sytyke. Hänen sitä udellessaan kreivitär kuolee mutta ilmestyy myöhemmin paljastamaan salaisuuden. Herman kuitenkin unohtaa asetetun ehdon: hänen täytyy naida Liza. Ei ole voittoa ilman rakkautta.
Lopun peliluola-kohtauksessa on Olavinlinnassa tavoitettu juuri oikea eskapistinen meno, mutta Jere Erkkilän keksimä onnellinen loppu on vesittävä antikliimaksi. Kuollut pääpari kävelee käsi kädessä tähtitaivaan alla toiseen ulottuvuuteen – makeilevalle ratkaisulle ei löydy draamassa eikä musiikissa mitään perustetta.
Tasavahva solistikaarti
Tshaikovski samastui Hermanin hahmoon, sillä hänkin tunsi olonsa Pietarin bileistä ulkopuoliseksi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Amsterdamissa nähtiin hiljattain versio, jossa Tshaikovski itse oli lavalla Hermanin kaksoisolentona. Ooppera antaa paljon mahdollisuuksia psykologisoinnille, mutta Erkkilän ohjauksessa niihin ei juuri tartuttu.
Laulajien harteille jää paljon, ja näkemässäni kakkosmiehityksessä esiintynyt ukrainalainen Misha Didyk oli ykkösluokan Herman. Hän ei vain laulanut komeasti vaan toi esiin hahmonsa kehityksen alun epätoivoisesti rakastuneesta luuserista pelihulluksi. Hänen äänessään riitti sävyjä romanttisesta maaniseen, masentuneesta hurmioituneeseen.
Tarkempi yksilöohjaus olisi silti tehnyt näyttämöpersoonalle hyvää. Samaa voi sanoa venäläisen Elena Gusevan kohdalla. Hänen Lizansa oli vokaalisesti tasaisen varmaa työtä, mutta kovin paljon lämpöä ja vivahteita hän ei rooliinsa vielä saanut. Siksi suuri jäähyväisaaria ennen Nevaan hukuttautumista ei saanut sellaista palaa kurkkuun kuin voisi. Guseva on tuttu vuoden 2014 Mirjam Helin -kilpailun finalistina. Hänellä on yhä reservejä, jotka odottavat avautumistaan.
Venäläinen, väkevä-ääninen mezzo Elena Zaremba teki kreivittärestä auktoriteettia täynnä olevan hahmon eikä mitään raihnaista mummoa. Suoritus oli vakuuttava, mutta en oikein pitänyt ohjaajan ratkaisusta tämän roolin luonnehdinnassa. Kreivittären yltä katosi kaikki mystiikka, kun hänestä tehtiin kopea vamppi.
Kiril Manolovin esittämä kreivi Tomski vakuutti äänensä muhevuudella ja joviaalilla pilkkeellä. Konstantin Shushakovilla oli oikeanlainen, jalo lyyrinen baritoni ruhtinas Jeltskin rooliin, mutta näyttämöllinen yksitotisuus verotti uskottavuutta Lizan sulhasena. Vai haluttiinko hänestä varta vasten tehdä nössö, jolloin Lizan ratkaisu tuntuisi luontevammalta?
Koit Soasepp, Ilkka Hämäläinen, Heikki Kalinen ja Jouni Kokora täyttivät erinomaisesti paikkansa pienemmissä rooleissa. Matti Hyökin valmentama oopperajuhlakuoro on kehittynyt yhä joustavammaksi instrumentiksi, jolle ei enää riitä laulaminen kovaa ja komeasti, vaan se kykenee erkaantumaan pienemmiksi ja reaktioherkiksi osiksi. Lapsikuoro oli ponteva, mutta eikö siihen löytyisi yhtään enempää poikia? Näin sotilasjoukko olisi vähän uskottavampi. Sama ongelma on tullut eteen monissa oopperajuhlien tuotannoissa.
Mitä kertovat vaisut aplodit?
Alexander Vedernikov on Bolshoi-teatterin entisenä johtajana suvereeni venäläisen tyylin taitaja, ja mutta jostain syystä en kuullut nyt orkesterista kaikkia niitä draaman vastakohtaisia sävyjä, jotka Patarouvan partituurissa kamppailevat. Ehkä yksi syy saattoi olla istumapaikassani kolmannella rivillä. Näin lähelle orkesterin sointi ei kantaudu koko kirjossaan vaan menee vähän yli.
Vedernikov tuntui alkupuolella korostavan teoksen klassisia elementtejä, mutta loppua kohti alkoi demoniaakin löytyä entistä enemmän. Näkemäni toinen esitys päättyi yllättävän vaisuihin aplodeihin. Oliko teos koskettanut koko voimassaan, vaikka kaikki yritettiin tehdä yleisön viihdyttämiseksi?
Harri Kuusisaari
