Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen on nykyohjaajan unelma tai painajainen: siihen on pakko löytää jokin uutta luova ratkaisu, sillä eihän tarina meriä kiertämään kirotusta miehestä ja hänet uhrautuvalla rakkaudellaan pelastavasta Sentasta näköissatuna toimi. Kömpelyys ja sovinismi vaanivat koko ajan, kuten Savonlinnan oopperajuhlilla on todettu.
Teosta on tulkittu Sentan unena jo Harry Kupferin 1970-luvun Bayreuth-versiosta alkaen: Hollantilainen on pelkkä hallusinaatio. Siinä päästään askeleen psykologisempaan suuntaan, mutta eihän ideaa voi loputtomasti voi toistaa. Ja mitä tehdä lopun lunastuskuolemalle?
Kasper Holtenin Kansallisoopperaan tekemä ohjaus on onnistunut yritys nähdä teos uusin silmin. Hollantilainen on elämän myrskyissä seilaava nykytaiteilija, Senta häntä ihaileva taideopiskelija ja isä Daland rikas taiteenkerääjä. Tämä perusidea ei nyt sinänsä riitä, mutta Holten saa siitä irti toimivaa psykodraamaa ja yhteyksiä nykypäivään.
Monien modernisointien tapaan tulkinta vaatii varsinkin alkupuolella katsojalta diiliä, tekstin ja näyttämötoiminnan välisen ristiriidan hyväksymistä. On muutettava asiat mielessään symbolisiksi. Musiikissa ja tekstissä alati läsnä oleva myrskyävä meri kuvastaa niin taidemarkkinoiden kuin taiteilijan sisäisiä myrskyjä. Kun etelätuuli puhaltaa, pörssi nousee.
Kyllähän se käy, mutta ei ihan vailla kuoppia logiikassa. Hollantilainen kohtaa Sentan jo alun taidenäyttelyn avajaisissa, mikä on outoa myöhempiä tapahtumia ajatellen. Mutta kyllä näitä anteeksi voi antaa, sillä digimaailman lumetodellisuus korostuu esityksessä muutenkin. Senta räplää koko ajan kännykkäänsä ja kuvaa itseään ja Hollantilaista videoiden pyöriessä seinillä.
Alkusoiton aikana tulee esiin Hollantilaisen riivattu maailma: suurkaupunki vilisee, ja henkisesti irrallinen taiteilija hakee lohtua huorista, joita tanssijat ilmentävät. Sisäisen ja ulkoisen välinen jännite tulee hienosti esiin Hollantilaisen monologissa: sen alun hän laulaa esittelypuheena taidenäyttelyssä mutta loppuosan omassa yksinäisyydessään.
Loppupuolella johdonmukaisuuskin löytyy yhä paremmin, kun päästään kahden taiteilijasielun kohtaamisiin. Henkilöpsykologia ja draaman yhteys musiikkiin tarkentuvat.
Hauskoja ja oivaltavia ratkaisuja riittää. Hollantilainen ja Daland hierovat kauppojaan viskin voimin, ja kun Senta kohtaa Hollantilaisen, tämä hihittelee kuin mielipuolinen. Vasta, kun Senta esittää maalauksensa, yhteys löytyy toisten taiteen kautta. Sentasta paljastuukin Jackson Pollock -tyyppinen maalari, joka roiskii värejä ja heittäytyy itse niiden päälle.
Kehruunaisten kohtaus toimii erinomaisesti keramiikkatunnin kuvana. Merimiesten juhlat aavelaivan miehistöineen taas kääntyvät Hollantilaisen painajaisiksi: alussa nähtävät prostituoidut ja muut hyökkäävät päälle naamiohaamuina. Ihastuttavan karmaisevaa mutta myös loogista: Hollantilainen epäilee omaa kykyään uskollisuuteen.
Lopussa Senta ei kuole, vaan Hollantilainen ampuu itsensä, mutta Sentan rakkaus jää. Vuotta myöhemmin taidenäyttelyssä hän liikuttuu Hollantilaisen videosta, ja Erik-sulhanen -reppana jää yhä sivuun kukkapuskineen. Ei tämä nyt mikään neronleimaus ollut, mutta johdonmukainen ulospääsy sovinistisesta lunastus-ajatuksesta kuitenkin.
Luke Hallsin suunnittelema video-osuus nivoutuu harvinaisen hyvin kokonaisuuteen. Videot kuvastavat yhteiskunnan informaatioähkyä, heijastavat taideteosten värejä ja tuovat esiin selfie-kuvailun pakkomielteisyyden. Philip Fürhoferin lavastus perustuu kiertonäyttämöllä pyöriviin seinämiin, jotka luovat peilien avulla jatkuvasti muuttuvia maisemia.
Teos sai ensiluokkaisen toteutuksen. Johan Reuter ei tehnyt Hollantilaisesta mitään myyttistä, kalpeaa aavetta, kuten usein näkee, vaan nykyaikaisen, ristiriitojen riivaaman ihmisen. Hänen baritoninsa jylisi komeasti. Yhtä upea oli Camilla Nylundin Senta, voimakas nuori nainen, joka seuraa tinkimättä taiteellista visiotaan. Nylund on pystynyt säilyttämään äänessään nuorekkaan kirkkauden, ja hän lauloi kautta illan uljaasti ja vivahteikkaasti.
Gregory Franck teki Dalandista laskelmoivan liikemiehen. Christian Juslinin Erik oli esityksen säälittävin hahmo. Hänen tenorinsa soi sankarillisesti, mutta hieman rasittuneen kuuloisesti.
Sari Nordqvistin keramiikkaopettaja Mary ja Tuomas Katajalan perämies täydensivät hienon kaartin. Kapellimestari John Fiore antoi hyvin soittaneen orkesterin myrskytä koko voimassaan, mutta kuitenkin niin, että se ei peittänyt laulajia.
Harri Kuusisaari
