Minkä ikinä näkökulman tai toteuttamistavan oopperaohjaaja valitseekaan Bizet’n Carmeniin, kaikki on jo nähty aiemmin – tämä on hyvä pitää mielessä, olipa sitten ohjaaja, kriitikko tai yleisön jäsen.
Vai onko tilanne sittenkään näin lopullinen? Ei, mikäli se ohjaaja Marco Bjurströmistä on kiinni. Hänen Carmen-näkemyksensä Tampereen oopperassa tulvii vauhtia ja väriä, lähes alituista kihinää, liikettä ja toimintaa. Useat kohtaukset olivat sävähdyttävän kerroksellisia, esimerkiksi finaali, jotkut taas kallistuivat vaudevillen puolelle.
Bjurströmin ohjauksen vahvuus on helposti nähtävissä: joukkokohtauksien vauhti ja iskevyys; niiden näyttävyyttä ja toiminnallisuutta voi pitää oopperateatterin alalla suorastaan uraauurtavina.
Parhaimmillaan ohjaus olikin kohtauksissa, joissa lavalla on väriä ja vipinää, joka kaiken lisäksi palveli funktionaalisella tavalla teoksen musiikkia ja juonta. Liikunnalla ja tanssiaskelilla saatiin elämää ja ryhtiä tilanteisiin, jotka usein vain sujahtavat ohi.
Paras esimerkki oli mielestäni toisen näytöksen Toreadorin kohtaus, jossa meininki oli verrattoman iskevä, suorastaan vastustamattoman toimiva ja päätä huimaava. Joissakin muissa kohdin kylläkin innostusta liikunnallisiin suorituksiin oli minun makuuni liiankin kanssa.
Henkilöohjaus heiveröistä
Lapsipuolen asemaan näyttämötyössä sen sijaan jäi psykologinen puoli, henkilöohjaus. Ne kohtaukset, erityisesti dialogeissa, joissa henkilöt vain seisoskelevat joutilaan näköisinä sinne tänne silmäillen, eivät olleet vallan vähäiset.
Ikävimpinä pidin kolmannen näytöksen finaalia, jossa Micaëla yrittää taivutella Don Joséta palaamaan kotiin, ja lopun henkistä taistelua Carmenin ja Josén välillä; sen sijaan Carmenin kuolema oli hätkähdyttävän upeasti toteutettu.
Suuren luokan show-meininkiä pitää minusta muutamin kohdin moittia turhan räikeästä yleisön kosiskelusta, mutta toisaalta – hyvinpä tuo tuntui toimivan: en muista koskaan aiemmin olleeni oopperaesityksessa, jossa yleisö yhtyy musisointiin mukaan tahtia lyömällä.
Pari hölmöä virhettä ohjauksessa oli, esimerkiksi kun Don José ja Escamillo tekstin mukaan ajautuvat veitsitaisteluun keskenään, miksi he näyttämöllä käyvätkin toistensa kimppuun rautakanget aseinaan?
Taattua Tampereen tasoa
Musiikin kokonaisuus oli luotettavissa käsissä kapellimestari Alberto Hold-Garridon johtaessa. Tempot olivat joka tilanteessa erinomaisen luontevat, fraseeraus tuki solisteja eikä musiikin yhteismitallisuus montun ja näyttämön välillä juurikaan lipsunut.
Solistit edustivat Tampereen oopperan perinteiden mukaisesti erinomaista tasoa. Niina Keitel on kokonaisvaltaisesti hieno Carmen – laulettavaa on valtavan paljon, suuri osa siitä hyvin kiitollista ja samalla kaikkien tuntemaa hittikamaa. Oikein hieno habanera, yhtä viekotteleva seguidilla, särmää ja samettia sopivassa suhteessa. Hiven lisää sensuelliutta voisi entisestään verevöittää suoritusta.
Arturo Chacón Cruzin moitteettomasti toimiva, väriltään kaunis tenori soi Josén roolissa keskialalla hiukan arkisesti, mutta vaivattomasti syttyvissä korkeissa äänissä on ehtaa kimallusta.
Tommi Hakala on niin ääneltään kuin habitukseltaan kuin luotu Escamilloksi, solakka, salskea ja sankarillinen. Marjukka Tepponen lauloi Micaëlan koskettavasti ja musikaalisesti.
Ja jos olivat solistit tehtäviensä tasalla, sitä oli myös huikean iskukykyinen kuoro – lapsikuoroineen. Kuoromestari Heikki Liimola ja lapsilaulajien valmentaja Jouni Rissanen saavat komean sulan hattuunsa.
Matti Lehtonen
