Marin Marais on tunnettu lähinnä melankolisista ja ilmaisuvoimaisista gambateoksistaan, joita Jordi Savall toi 1991 maailmanmaineeseen Kaikki elämäni aamut -elokuvan soundtrackilla. Marais tunsi vetoa myös näyttämölle, mutta Ludwig XIV:n hovisäveltäjä Lully oli niin suuri valtias Ranskan oopperaelämässä, että se kahlitsi muita. Marais kuitenkin sävelsi Académie Royale de Musiquen kapellimestarina neljä oopperaa, joista 1706 kantaesitetty Alcione sai parhaan menestyksen. Siitä on soitettu ja levytetty lähinnä tanssisarjaa, mutta 2017 Savall palasi vanhaan rakkauteensa ja johti Opéra Comiquessa ensimmäisen kokonaiseen näyttämöversion Pariisissa sitten vuoden 1771.
Uusi levytys on tehty näistä esityksistä, ja se tekee heti selväksi, että käsillä on suuren luokan mestariteos, puuttuva linkki Lullyn ja Rameaun välillä. Tuhlailevan loistelias orkestraatio ja tanssien ylenpalttisuus luovat kuvan totaalisesta spektaakkelista. Sen kuuluisin kohtaus oli jo säveltäjän aikana myrsky, jossa Marais luo lyömäsoittimilla ja jousten ja puhaltimien erityistehoilla elementaarisen kaaoksen tunnun. Tällainen naturalismi ja orkesteri-ilmaisun äärirajoille vieminen olivat rojalistisen muodollisessa ranskalaisessa oopperassa uutta.
Vaikka Alcionen tansseista moni (menuetti, sarabande, bourrée ym.) viittaa hoveihin, musiikki on lähempänä kansanperinnettä, ja tähän oopperaan erityisen sävyn antavat merimiessävelmät. Tämä kaikki tekee siitä fyysisesti tarttuvaa kuunneltavaa – jalka tempautuu väkisinkin liikkeeseen. Päähenkilöiden luonnehdinta on taas intiimin lyyristä, huilujen ja gambojen hellimää, mikä ennakoi Rameaun Hippolyte et Aricieta.
Oopperan libretto perustuu kreikkalaiseen Ceyx ja Alcione -myyttiin, joka levisi Ovidiuksen Metamorfoosien kautta barokkioopperan ydinaiheistoksi. Hyvän ja pahan, päähenkilöiden rakkauden ja sitä vastustavien voimien välinen kamppailu tulee esiin kunkin näytöksen selkeässä karaktäärissä. Alkunäytös on silkkaa tanssiriehaa, ja sitten mennään demonisten voimien temmellykseen, merimiestunnelmiin, uskonnolliseen mystiikkaan ja ylevään tragediaan, joka päättyy jumalan väliintulon myötä kaiken kokoavaan chaconneen.
Musiikin kuvausvoima on huikeaa, oli sitten kyse suurista tehoista tai sisäisistä tunteista. Savallin pitkä perspektiivi Marais’n maailmoihin kuuluu tulkinnassa, jossa draama ja spektaakkeli saavat molemmat osansa. Le Concert des Nations -orkesteri ja kuoro luovat musiikkiin vastustamatonta svengiä ilman että herkistä vivahteista jäisi mitään puuttumaan. Pääosien esittäjät Lea Desandre ja Cyril Auvity ovat korostuneen lyyrisiä ääniä, joiden rajat tulevat joskus vastaan, mutta hahmojensa neitseelliset tunteet he tuovat satuttavasti esiin.
Tulee voimakas halu nähdä tämä esitys elävänä! Toivottavasti dvd seuraa cd:tä perässä, sillä visuaalisuus on ollut keskeinen osa barokin kokonaistaideteosta.
Harri Kuusisaari