Liettualainen Asmik Grigorian ponnahti musiikkimaailman tietoisuuteen Salzburgin festivaalien Salomena vuonna 2019, ja siitä lähtien hänen nousunsa oopperan huipulle on ollut vääjäämätöntä. Suomessa muistetaan hänen isänsä Gegham Grigorian Mikkelin musiikkijuhlien alkutaipaleelta, jolloin hän lauloi Mariinski-teatterin solistina. Isän vuolas, slaavilainen laulutapa ei ole tarttunut tyttäreen, jonka valttina on instrumentaalinen, tyylistä toiseen suvereenisti taipuva sopraanoääni ja taito vivahteiden tarkkaan esiin tuontiin. Hän on ollut yhtä lailla kotonaan saksalaisessa, italialaisessa kuin venäläisessä oopperassa, ja lisäksi hän on älykäs ja heittäytyvä näyttelijä.
Asmik Grigorian on esiintynyt jo muutamalla ooppera-dvd:llä, mutta Alphalle tehty Rahmaninovin laulujen kooste on hänen varsinainen debyyttilevynsä. Tässä tapauksessa ei oikeastaan voi puhua vain hänestä, sillä venäläis-liettualaisella pianistilla Lukas Geniušasilla on kokonaisuudessa normaaliakin isompi rooli. He tekevät todella paneutuvaa ja keskustelevaa liedtyötä, joka ulottuu runokuvien psykologisesti tarkasta tulkinnasta väkevään draamallisuuteen.
Tämä ohjelmisto on tullut tutuksi venäläisten temmellyskenttänä, enkä antaisi pois Dmitri Hvorostovskyn ja muiden levyjä. Silti en ole koskaan kuullut Rahmaninovin romansseja niin keskittyneinä ja vivahteikkaina kuin Grigorianin ja Geniušasin tulkinnoissa. Heti aloituskappale, levylle nimensäkin antanut Dissonanssi sisältää pakahduttavan määrän tunteita kromaattisin harmonioin hiertävästä eron katkeruudesta rakkauden huuman muistoihin. Ikään kuin sopraano yrittäisi roikkua unelmissaan, mutta piano kieltäytyy menemästä mukaan valheeseen.
Monessa laulussa (Odotan sinua, Täällä on hyvä, Liljat) Geniušas maalailee pianoista impressionistisia tekstuureja kuvaten luonnonilmiöitä aamukasteesta joen ja niityn väreihin, joiden yllä sopraano leijailee kaipuun ja hurmion tuntein. Usein tasapaino löytyykin luonnosta. Kevään vedet kasvaa kuohuvan virran imussa ekstaasiin, ja Älä laula kaunokainen tiivistää surun kirvelevän ytimen sortumatta itsesäälin. Iltahämärä on esimerkki taiteilijoiden taidosta pelata hiljaisilla nyansseilla, ja yksinäisen naisen toiveet ja pelot välittyvät kouraisevasti.
Ero monien venäläisten laulajien paatoksessa rypemiseen on siinä, että ilmaisu ei koskaan kärsi inflaatiota, vaan romanssit peilailevat toisiaan draaman kaarena, ja levy on pakko kuunnella yhteen menoon. Ainut moka tuotannossa on se, että laulujen venäjänkieliset nimet ovat vain kyrillisin kirjaimin. Myös ohjelmiston kitsaus kismittää: Rahmaninovin lähes sadasta laulusta olisi helposti löytynyt täytettä vaivaisten 45 minuutin kestolle.
Harri Kuusisaari