Helvi Leiviskä (1902–1982) oli vuosikymmeniä Suomen virallinen naissäveltäjä, jonka teoksia arvostettiin, mutta esitettiin harvoin. Leiviskä kertoo ryhtyneensä säveltämään ”sisäisestä pakosta”, jolla hän raivasi tietään aikansa ennakkoluulojen läpi. Vanhempi väki muistaa hänet ennen muuta Sibelius-Akatemian monikymmenvuotisena kirjastonhoitajana, mutta itsensä hän identifioi säveltäjäksi.
Leiviskällä oli tukijansa, ennen muuta sävellyksen opettaja Erkki Melartin, joka lienee johdattanut oppilaansa myös teosofisen ajattelun pariin. Ehkä taistelu ennakkoluuloja vastaan vaikutti siihen, että Leiviskän musiikillinen ilmaisu kehittyi ajan myötä vakavampaan, ankaran kontrapunktin ja abstraktin henkisyyden leimaamaan suuntaan.
Ne eivät hallitse hänen läpimurtoteoksekseen luonnehdittavaa suurta pianokonserttoa op. 7 (1935), joka on viimeinkin päässyt levylle. Leiviskä sai 45-minuuttisesta eepoksestaan hyvät arvostelut huolimatta siitä, että solistina soittanut Ernst Linko oikoi merkittävästi tehtävässään. Ilmeisesti Lingon puheet ylivaikeasta soolosta karkottivat muut pianistit, ja Leiviskä yritti pelastaa musiikin laatimalla teoksesta paljon myöhemmin yksinkertaistetun version.
Oliver Triendl ja Ari Rasilaisen johtama Weimarin Staatskapelle osoittavat, että Leiviskän d-molli-konserton eeppinen mittakaava on täysin hallittavissa, eikä massiivinen pianosoolo kaipaa editointia. Huomio kiinnittyy musiikin lyyriseen kauneuteen, lempeyteen ja briljanssiin, vaikka teos päättyykin komeaan fuugaan. Konserton rakenne on epätavallinen: avausosaa seuraa scherzomainen Vivace-osa, ja finaalin fuuga rakentuu ensimmäisen osan teemasta.
Myös vuonna 1947 valmistuneesta ensimmäisestä sinfoniasta välittyy valoisa vaikutelma. Musiikista voi erottaa opettajien, Melartinin ja Madetojan, tyylipiirteitä, ehkä myös Klamin modernimpaa orkesterinkäsittelyä, mutta lopputulos on silti omintakeinen. Vaikka rakennelma on perinteisesti neliosainen, Leiviskä ei sovella sonaattimuotoa vaan kallistuu syklisiin ratkaisuihin, joissa pianokonsertosta poimittu sävelaihe punoo osien välille punaisen langan. Ensimmäisen osan haaveellinen ja herttainen valssi on kaukana säveltäjästä jälkeen päin muotoutuneesta kuvasta.
Ari Rasilainen on tehnyt vuosikymmeniä työtä suomalaisen musiikin hyväksi, enimmäkseen ulkomailla, liian harvoin synnyinmaassaan. Hän onnistuu weimarilaisorkesterin kanssa herättämään Leiviskän musiikin ruususen unestaan ja paljastaa nykykuulijalle, kuinka taitavasta ja monisärmäisestä säveltäjästä oli kyse. Pisteet myös Hänssler Classicille suomalaisharvinaisuuksiin uskomisesta.
Antti Häyrynen