Ääniaaltoisen ominaislaatunsa vuoksi musiikki on pohjimmiltaan aina symbolista taidetta, vaikka sen tekijät ja kokijat näitä viestejä ilmaisisivatkin tietoisuutensa ulkopuolella. ”Absoluuttisen musiikin” illuusio voi ajaa säveltäjän myös olemaan sananmukaisesti konservatiivinen, eli ”säilyttämään” oman, itselleen tarpeeksi ongelmattoman elinympäristön, tai ainakin olemaan ottamatta persoonallaan kantaa ympäröivään maailmaan ja sen uhkiin tai ongelmiin, olemaan laittamatta nahkaa peliin.
Antti Auvinen (s. 1974) sen sijaan on päättänyt pelata avoimin kortein ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolustajana. Hannu Linnun johdolla tehdyn Radion sinfoniaorkesterin säveltäjälevyn teksteissä hän kertoo suoraan teosten taustalla vaikuttaneista katalyyteistä. Junker Twist suuntaa katseensa äärioikeistolaisuuteen, pelon ja vihan joka suuntaan teutaroivaan kieroon aggressioon, ”sisarteos” Himmel Punk ahdasmieliseen ulossulkemiseen ja tekopyhään paremmuuteen esimerkiksi uskonnollisin perustein, ja Turbo Aria pitää sisällään uppoamisen ja huuhtoutumisen tematiikan, jonka taustalla piilevät niin jätehuolto kuin Välimeren aaltoihin kuolleet pakolaiset.
Auvisen musiikki ei silti moralisoi alleviivaavasti, vaan on osoittava sormi, joka pakottaa väkevyydessään kohtaamaan jotain epämukavaa ja silti todellista, kuin mestarillinen elokuva, näytelmä tai kuvataide; se saa aikaan syyllisyyden tunteita poispäin katsomisesta, pään tunkemisesta pensaaseen.
Amsterdamin konservatoriossa opiskelleen Auvisen kielessä on samaa energiaa, kaaosta ja akuuttiutta kuin esimerkiksi Luciano Beriolla, Louis Andriessenilla tai suomalaisittain lähimmässä vertailukohdassa, Magnus Lindbergin Kraftissa. Sen tavoin käyttää Junker Twist orkesteria brutaalisti lyömäsoittimena ja efektipalettina, urbaanina polyrytmisenä rosona. Melodiankulut hylätään ihmisen eläimelliseen puoleen ohituskaistaa syöksyvän elekielen tieltä; hiljaisetkin kohdat ovat virittyneet kireälle, kuin räjähdys voisi tulla milloin tahansa.
Saman taikinajuuren Himmel Punkissa nautakarjan kaltaiset valittavat äännähdykset pyrkivät nousemaan voimakkaan sykkeen alta. Ne antavat tilaa jousien, harpun ja pianon harmoniselle auvolle, jonka ovella joku jyskyttää toistuvasti, pilaa yhtenäisutopian raottamalla todellisuutta ja likakaivoa! Jäljelle jäävät vain surukellot ja jousten nitkutus. Auvisen sointivärien kirjo ja käsittelytaito on häkellyttävä.
Turbo Aria lisää valikoimaan omanlaisekseen solistiksi vanhojen savikiekkojen sopraanosolisteja levottomiksi, jumittaviksi äänteiksi samplattuina. Jos Šostakovitš olisi sävelmaalannut painostavimmat teoksensa kuin Jackson Pollock omansa, olisi lopputulos voinut olla jotain tällaista. Auvisen visio on periksiantamattomuudessaan häikäisevää ja vangitsevaa, ja RSO:n muusikot ansaitsevat heittäytymisestään aplodit.
Santeri Kaipiainen