John Neumeier on jo tullut legendaksi mm. Mahlerin sinfonioihin ja Bachin Matteus-passioon perustuvista koreografioistaan, ja nyt vuorossa on Beethoven – sekä hänen musiikkinsa että persoonansa. Juonellisen ja abstraktin baletin yhdistelmä pureutuu säveltäjän kamppailuihin, unelmiin ja pettymyksiin. Alkuosassa kuullaan Eroica-muunnelmat pianolle, ja pianistin ympärillä Beethoven-hahmo rimpuilee luomisen ja rakkauden tuskissaan. Nimettyinä hahmoina ovat säveltäjän lisäksi hänen äitinsä, sotaan lähtevä veljenpoikansa, kaukainen rakastettu ja salaperäinen hahmo aatelispuvussa, joka yhtä aikaa ahdistaa ja inspiroi.
Aleix Martinez eläytyy maanisella kokonaisvaltaisuudella Beethovenin osaan, hyppii innosta, saa kramppieleitä ja ryömii masennuksen hetkinä flyygelin sisuksiin. Kun musiikki muuttuu ”Aave”-pianotrion ja viimeisen jousikvarteton op. 132 osiksi, näyttämö tummenee, ja intiimit hetket saavat pääosan. Mukaan sekoittuu elektronista sirinää kuvaamaan Beethovenin kuuroutumista, ja välillä hän kirjoittaa Heiligenstadtin testamenttia. Musiikin ja tanssin yhteys on likeinen fyysistä lavalla oloa myöten, ja upeiden tanssijoiden tekemät kuvat vangitsevat. Silti jaksoa vaivaa ideoiden sirpaleisuus ja tyylin hyppelehtiminen runollisesta karrikoivaan.
Välinäytöksessä siirrytään Prometheuksen luominen -balettiin, jonka Neumeier on tulkinnut antiikkiseksi parodiaksi Apollosta ja muusista. Slapstick-huumori ei oikein toimi tässä yhteydessä. Toisessa pääjaksossa päästään Eroica-sinfoniaan, joka on abstrakti sinfoninen koreografia. Siinä nähdään taas Neumeieria mestarillisimmillaan, virtaavan liikkeen kuljettajana ja musiikillisten muotojen rytmittäjänä. Menneet tuskat unohtuvat riemukkaissa ryhmätansseissa, joissa parit, ryhmät ja soolot vaihtelevat musiikin tekstuureille kontrapunktia luoden. Hitaan osan surumarssi on koskettava miehen ja naisen duo, jossa mies aina välillä kellahtaa Manalan toiselle puolelle kuoleman valtakuntaan. Ollaan sodan keskellä rajan takana makaavine ruumiineen.
Mahler-balettien nerokkuuden tasolle Neumeierin epätasainen Beethoven-projekti ei yllä, mutta parhaimmillaan se on musiikin ja liikkeen hienoa kohtaamista. Hampurin baletti on maailman parhaita: tällaista tanssia katsoo lumoutuneena, olivat liikekerronnan ideat sitten mitä olivat. Musiikin toteutus on myös ensiluokkainen.
Harri Kuusisaari