Ludwig van Beethoven: Sinfoniat 1-9. Laura Alkin, sopraano, Ingeborg Danz, mezzosopraano, Maximilian Schmitt, tenori, Tareq Nazmi, basso, WDR radiokuoro, NDR-kuoro, WDR Sinfoniaorkesteri, johtajana Jukka-Pekka Saraste. Hänssler Profil (5 cd).
Jukka-Pekka Saraste on kuluvan kauden jälkeen jättämässä Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, jota hän on johtanut ylikapellimestarina vuodesta 2010. Liittoutuneiden toisen maailmansodan päätyttyä perustama Luoteis-Saksan radio-orkesteri on tullut tunnetuksi uuden musiikin tulkkina, mutta Sarasteen kaudella orkesteri on levyttänyt germaanista kantaohjelmistoa, Brahmsia, Mahleria ja Bruckneria.
Ja nyt Beethovenia. Kautensa päätteeksi Saraste on levyttänyt uransa ja WDR-orkesterin ensimmäisen Beethovenin sinfonioiden sarjan. Saraste on aina ollut hyvä klassikkojen tulkki, ja vähän yli 60-vuotiaana hänen näkemyksensä tästä taidemusiikin perusjärkäleestä ovat kypsiä tallennettavaksi. Matkan varrella näkemykset ovat syventyneet – uran alkuvaiheilta on mieleen jäänyt virtaviivaisia mutta myös kärsimättömän kuuloisia Beethoven-tulkintoja.
Sellaisesta ei ole pelkoa Hänssler Profilin 2017-2018 konserttisarjan yhteydessä pätevästi levyttämässä Beethoven-syklissä. Sarasteen tie Beethoven-tulkitsijana on kulkenut lapsuuden Karajan– ja Kleiber-esikuvista periodityylin kautta synteesiin, joka on hänen omansa. Sarasteen Beethoven kuuluu kahteen maailmaan, klassismin kurinalaisuuteen ja selkeyteen, mutta myös romanttiseen idealismiin ja tulevaisuususkoon.
Niinpä näillä levyillä soi Beethoven, jonka humanistinen viesti on tarkoitettu kaikille ajoille ja ihmisille. Periodikouluun verrattuna Sarasteen aikamitat ovat hitaita, mutta sinfonioita eteenpäin vievä energia on käsin kosketeltava. Kiireettömyys suo tilaa yksityiskohdille, vapaalle fraseeraukselle, rubatolle, kontrasteille ja musiikin hengitykselle. Myös tunteille, sillä Saraste ei arkaile tarttua Beethoveniin yksilönä, nostaa esiin hänen pelkojaan ja toiveitaan.
Tunnelataus erottuu sinfonioista ensimmäisestä yhdeksänteen tulkintojen empaattisuutena, lämpimästi laulavina jousina ja hehkeästi soivina puhaltimina. Tarpeen tullen se kuuluu myös ankaruutena, draamana ja aggressiivisesti hyökkäävinä aksentteina. Ne terävöittävät ”Kohtalo”- ja yhdeksättä sinfoniaa ja lataavat sähköisyyttä Eroica-sinfonian ensiosaan ja surumarssiin tai ”Pastoraali”-sinfonian myrskyyn.
Komeinta Sarasteen Beethoven-tulkinnoissa on soinnin ja näkemysten tasapainoisuus. WDR-orkesterin ensemble puhaltaa rikkumattomasti yhteen hiileen, ja jokainen puhallinsoolo tai patarummun isku istuu kokonaisuuteen. Näkemyksissä ei jahdata dramaattisia huippuja, vaan lyyrinen kauneus on huomioitu siinä missä ärjäisevät fortissimot. ”Pastoraali”-sinfonian huippu ei ole tuo mainittu myrskykohtaus, vaan sitä seuraava auvoisana leviävä paimenen hymni.
Kauneus on ollut viime aikoina toisinaan aliarvostettu musiikillinen suure, mutta Saraste löytää sitä ja huumoria muun muassa seitsemännen sinfonian rytmijuhlista. Kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa ei ole mitään diminutiivista, vaan temperamentilla silattua sinfonista toimintaa. Sama koskee kahdeksatta sinfoniaa, jossa on sekä kepeää siroutta että monumentaalista jyhkeyttä – finaalissa raskauttakin. Koko syklin läpi fraseerausta ohjaa säveltäjän näköinen ärhäkkyys, josta kasvaa uskottava Beethovenin kokovartalokuva.
Toscaninimaisella päättäväisyydellä etenevä yhdeksäs sinfonia on levyboksissa sijoitettu aiemmin julkaistujen neljännen ja viidennen sinfonian edelle. Se on sinfoniasarjan johdonmukainen päätepysäkki, jossa humanistinen ilosanoma purkautuu finaalissa ehkä turhankin kulmikkaasti. Mutta siinä on jo tultu jonkin aivan uuden äärelle.
Antti Häyrynen