Musikanttisuus, luonnonläheiset tunnelmat, böömiläisen kansanmusiikin vaikutteet ja hehkeät melodiat hallitsevat kuvaa Antonin Dvorakin musiikista, mutta siinä on myös vakavampi puolensa. Harvoin sitä osataan tuoda niin vaikuttavasti esille kuin Christian ja Tanja Tetzlaffin ja Lars Vogtin trion uudella levyllä. Joutuu monesti peräti höristämään korviaan: onko tämä tuntemani säveltäjä? Triolla on kyky löytää alati uusia syvyyksiä etenkin hiljaisten nyanssien kautta ja punoa ne laajakaariseen ja orgaaniseen muotoon.
Kun alkaa kuunnella varhaisempaa, f-molli trioa op 68 , tuntuu, kun kuuntelisi Brahmsia. Pelkkä musikanttisuus on kaukana tästä vakavasta teoksesta, jonka alkuosa rakentuu motiivisesta kehittelystä melkeinpä sinfonisesti, Brahmsin tapaan. Kautta trion Dvorak vaipuu kaipuun sävyttämiin mietiskelyihin, kotka kohoavat tuskaisiin purkauksiin. Voi hyvin liittää teoksen sisäiset tunnot hänen äitinsä juuri ennen sävellystä tapahtuneeseen kuolemaan.
Tetzlaffien ja Vogtin trion tulkinnan erityispiirre on kyky vetää musiikkia kohti läpikuultavuutta ja hiljaisuutta mutta samalla säilyttää laajakaarinen pakottavuus. Toisessa osassa temmeltävät yhtä aikaa mendelssohnmaiset keijut ja böömiläiset talonpojat, ja hitaan osan surumielisyys on jaloa. Finaalin virtuoosieleet pysähtyvät koko ajan epäröinteihin. Näin soitettuna teos nousee triokirjallisuuden klassikoksi, ja sitä soisi kuultavan useammin.
Myöhäisempi ns. Dumky-trio on edeltäjäänsä suositumpi konserttiteoksena, mutta sen introspektiivinen puoli tuntuu joskus hämmentävän muusikoita. Tässä säveltäjä ei rakentele sinfonisesti vaan luo tuokiokuvien fantasiaa. Kansanmusiikkimaiset melodiat ja rytmit lamaantuvat tuon tuosta pysähtyneiksi hetkiksi, joissa säveltäjä tuntuu pohtivan kaiken olevaisen tarkoitusta. Saksalaistrio uskaltaa tässäkin katsoa syvemmälle kuin moni muu ja käyttää työkaluinaan rikkaita nyansseja ja erilaisia äänen tuottamistapoja, alkaen viulistin paljaista soinneista ja pianistin luomasta tuonpuoleisesta hämystä. Nopeatkin osat säilyttävät arvokkuutensa, ilman mitään tekorempseyttä, mikä jäntevöittää kokonaisuutta.
Harri Kuusisaari
