Soittakaa Brahmsia, eikä Brrrraaaahmsia!”, lainaa Mario Venzago Sir Thomas Beechamia. Hän muistuttaa Brahmsin käytössä olleesta Meiningenin orkesterista, jonka miehitys vastasi nykyisiä sinfonietta-kokoonpanoja. Venzago ja Tapiola Sinfonietta eivät ole ensimmäisiä Brahmsin sinfonioita kamariorkesterilla lähestyviä levyttäjiä – Berglund, Mackerras ja viimeksi Robin Ticciati ovat soveltaneet samanlaista lähtökohtaa.
Kyse ei silti ole periodiesityksistä. Tempot ovat sujuvia, mutta Venzago kylvää niihin empaattisia hidastuksia – hänen käsissään Brahmsin melodiat todella laulavat. Jousiston silkkiseen sointiin ei kaipaa lisää massaa, mutta toisinaan ehkä syvempiä sävyjä. Tapiola Sinfoniettan puupuhallinryhmä soi näissä tulkinnoissa ihanteellisesti, ei pelkästään tyylikkäissä sooloissa vaan myös soljuvassa, saundia jatkuvasti muuntelevassa ja ilmeikkäässä ensemblesoitossaan.
Kamarimusiikillinen solakkuus yhdistää tulkintoja enemmän Schubertiin ja Mendelssohniin kuin Beethoveniin. Toinen ja kolmas sinfonia sopeutuvat tällaiseen näkökulmaan hyvin, samoin kaikkien teosten väliosat.
Yllättävämpää on, miten hyvin Venzago ja tapiolalaiset saavat ensimmäisen ja neljännen sinfonian ääriosien draaman toimimaan ilman monumentaalista pauhua. Silti syntyy hetkiä, joissa aistii emotionaalista pidättyvyyttä, ikään kuin toinen jalka jarrupolkimella.
Kahdessa serenadissa lasketellaan täysillä ja vapautuneesti. Ne täydentävät sinfonioita tässä yhteydessä paremmin kuin tavanomaiset alkusoitot. Eikä voi olla jälleen ihastelematta tapiolalaisten puupuhaltimien persoonallista ja nasevaa soittoa. Venzagon tulkinnoissa on vastustamaton liike, joka tekee myös sinfonioiden levytyksistä kamariorkesterisarjan voittajia.
Antti Häyrynen
