Kesän oopperatapaukseen, West Coast Kokkola oopperan tuottamaan Suomen ensiesitykseen Giacomo Meyerbeerin Pohjantähdestä voi valmistautua Diana Damraun uutta levyä kuunnellessa. Hän tuo pätevästi esiin säveltäjän koko laajan tyyliskaalan ja selviytyy aarioiden virtuoosisista haasteista leikitellen.
Otsikko Grand opera ei kata koko levyn sisältöä. Kyseinen termihän liittyy Pariisin oopperassa 1800-luvun puolessavälissä vaalittuun spektaakkelimaiseen tyyliin, jota edustavat Meyerbeerin Profeetta, Robert Paholainen, Afrikatar ja Hugenotit. Sen lisäksi hän sävelsi italialaisia opera serioita, saksalaisia Singspielejä sekä ranskalaisen opéra comique -genren teoksia.
Olihan niitä kansallisia rajoja ylittäviä EU-säveltäjiä jo aiemminkin, mutta harva on uiskennellut tyylistä toiseen niin kuin Meyerbeer. Hänen varhaisia italialaisia oopperoitaan ei juurikaan esitetä, mutta niissä on vokaalista svengiä aivan siinä missä samaan aikaan vaikuttaneella Rossinillakin.
Il Corciato in Egitto -oopperan traaginen sankaritar sinkoutuu kohtaloaan vasten kierros kierrokselta hurjempaan lentoon yltyvillä koloratuureilla, ja kuoron rytmikkäät hokemat tuovat siihen junamaisesti kiihtyvän imun – tuttu keino Rossinilta. Emma di Resburgon valittava cavatina taas enteilee jo Belliniä riutuvassa melodiassaan.
Grand opéran vokaali-ilmaisuun Meyerbeer otti paljon eväitä Italiasta mutta rikasti sitä ranskalaisilla väreillä ja isoilla kuoroilla. Profeetta-oopperan sankaritar Berthe ei lirkuttele trillejään ja juoksutuksiaan itsetarkoituksella vaan tarkasti haltioitunutta sieluntilaa tulkiten.
Robert Paholaisen prinsessa Isabella ja Afrikattaren kotimaataan kaipaava Inés ovat arvokkaan lyyrisiä rooleja, mutta Hugenottien Marguerite taas asettuu kevyen ja vakavan väliin: tässä kuultava suuri aaria on taiturillisesti keimaileva kuin operetissa ikään, mutta lopussa naisparkaa odottaa verinen kohtalo.
Kahdessa opera comiquessa tyyli on intiimimpi. Pohjantähden Catherinan aaria on hulluuskohtaus, jossa petetty suomalaisnainen kuuntelee Pietari Suuren huilunsoittoa ja tunnistaa lapsuutensa sävelmiä. Le Pardon de Ploérmelin kuuluisassa aariassa Diorah laulaa valssin tahdissa duettoa oman varjonsa kanssa. Kummassakin numerossa Damrau osaa yhdistää viattomaan sulokkuuteen sopivan annoksen sairasta kammotuksen tunnetta.
Sleesian sotaleiri on taas lähellä saksalaista romantiikkaa ja kansanomaista laulunäytelmää. Ensilevytyksenä cd tarjoaa aarian Meyerbeerin varhaisesta saksalaisoopperasta Alimelek oder Die beiden Kalifen.
Miksi Meyerbeer sitten on jäänyt ohjelmistojen katveeseen? Yksi syy on varmastikin se, että hänellä ei ole italialaisten kollegoittensa melodista lahjakkuutta, eikä oopperoiden draamallinen kokonaisuus ole aina kovin eheä. Se ei estä tutustumasta hänen parhaisiin puoliinsa.
Tapa, jolla Diana Damrau vaihtaa äänityypistä toiseen ja ymmärtää kunkin kielen ilmaisulliset keinot, on yhtä aikaa älykästä ja hullaannuttavaa. Lyonin oopperan orkesteri tarjoaa hänelle täydellisen tuen vaihtuvissa sointimaisemissa.
Harri Kuusisaari