Ludwig van Beethoven ja Jean Sibelius: viulukonsertot. Christian Tetzlaff ja Deutsches Symphonie-Orchester Berlin, joht. Robin Ticciati. Ondine ODE 1334-2.
Saksalaisviulisti Christian Tetzlaff on Ondinen aarre, joka kaikilla levyillään tarjoaa jotain tuoretta, uudelleen elettyä ja persoonallisuudella silattua. Beethovenin ja Sibeliuksen viulukonsertot hän on levyttänyt aikaisemminkin, mutta uusintaotoksissa välittyy sellainen sanomisen tarve, että ne tuntuvat ehdottomasti tarpeellisilta. Teokset näyttäytyvät toistensa vastakohtina: Beethovenin taiturillisuus on subliimia ja pilvien korkeudella liitävää, Sibeliuksen taas hulluuden rajoilla käyvää.
Beethovenin konsertto tarvitsee tietynlaista naiiviutta, sanoo viulisti levylehtisessä, ja vertaa melodiikkaa lastenlauluun. Tetzlaff asettautuu avausosassa hienostuneesti välinpitämättömälle mutta silti koko ajan reaktioherkälle aaltopituudelle välttäen turhaa hehkutusta. Kontrasti solistin ja orkesterin kanssa viritetään äärimmilleen, sillä Robin Ticciati irrottaa Berliinin Saksalaisesta sinfoniaorkesterista teräksisiä akordeja ja uhkaavia marssirytmejä, joita Tetzlaff pakenee tanssien pilvilinnoissa ja herkutellen huikentelevaisilla pianissimoilla ja seitinohuilla juoksutuksilla.
Soolo-osuudessa on vapaan fantasian tuntua, joka hitaassa osassa muuttuu pyhyyskokemusta henkiväksi lauluksi ja finaalissa maanläheiseksi kansantanssiksi. Kadenssi on Beethovenin itse konserton pianoversioon tekemä. Tulkinta panee kuuntelemaan koko ajan tarkkaavaisena, mutta joskus oudoksuin orkesterin modernisti turboilevia otteita – varsinkin kun Ticciati on tunnettu perioditietoisista esityksistään.
Sama solistinen ylimyksellisyys jatkuu Sibeliuksen konserton avausosassa, jossa ei nyt levennelläkään niin romanttisesti kuin on totuttu, vaan annetaan mennä nopeammissa tempoissa. Tetzlaff ottaa konserton niin kuin pitääkin eli Sibeliuksen omien virtuoosiunelmien kiteytymänä ja ehkä kostonakin, kun unelmat eivät täyttyneet. Tässäkin ihastuttaa ilmaisun lavea skaala, joka muuttuu alun solakasta laulavuudesta ja ”lonkalta” (ja silti täysin määrätietoisesti) heitetyistä taiturikuvioista kadenssin demonisen maagikon monologiin. Ticciati saksalaismuusikkoineen löytää hyvin sibeliaanisen lavean maiseman, ja hitaan osan melodinen hehku on huumaava.
Finaalissa ”jääkarhujen tanssi” -klisee ei voisi kauemmaksi siirtyä, sillä Tetzlaff ottaa siihen huipputempon ja vie taituruuden mielipuolisuuden partaalle. Orkesteri on tässä tahtilajien yli loikkivassa kujanjuoksussa hienosti mukana, eikä virtuoosisuus muutu koskaan mekaaniseksi vaan säilyttää nuorallatanssijan magiikkansa.
Harri Kuusisaari