”L’amore Innamorato”. Otteita Francesco Cavallin oopperoista. Nuria Rial ja Hana Blazikova, sopraano, L’Arpeggiata, joht. Christina Pluhar. Erato 825646166435.
L’Arpeggiata -orkesteriaan harpun äärestä johtava Christina Pluhar on noussut barokkipiirien uudeksi tähdeksi omintakeisella tyylillään. Orkesteri on siitä persoonallinen, että soitinvalikoimakin painottuu kielisoittimien continuoon: kahdet barokkiharput ja -kitarat, psalttarit ja teorbi luovat gambojen kanssa yläsävelrikkaasti ja aistillisesti helisevän sointimaiseman, johon barokkiviulut, trumpetti ja lyömäsoittimet yhdistyvät.
Toinen erityispiirre Pluharin porukan soitossa on normaaliakin improvisatorisempi ote: viulut ja trumpetti lisäilevät koko ajan riffejään säkeiden välissä, ja continuo-komppi ei tunnu pysyvän koskaan paikallaan. Paikoin kuviointi villiintyy melkein pääasiaksi, mutta silloinkin pohjana pysyy tarkka rytmi ja harmoninen linja. Usein harmonia perustuu basso ostinatoon, jonka toistuva kierto korostaa vääjäämättömyyden ja hypnoottisuuden tunnetta.
Taannoin Pluhar hämmensi ja ihastutti Monteverdi-levytyksessään ”kävelevällä bassolla” (walking bass – jatkuvasti muuttuva ja neljäsosanuoteittain kulkeva bassolinja), svengaavilla rytmeillä ja sinisillä nuoteilla – lähemmäksi jazz-estetiikkaa tuskin enää pääsee. Moni voi sanoa, että se siitä ”autenttisuudesta”, mutta kuka tarkasti tietää, miten tällaista hyvinkin vajavaisesti nuotinnettua musiikkia aikanaan soitettiin? Ehkä näillä periaatteilla.
Francesco Cavalli (1602–1676) oli Monteverdin oppilas, joka aloitti uransa Venetsiassa kirkkomuusikkona mutta sattui sitten oikeaan saumaan ensimmäisen kaupallisen oopperatalon avauduttua. Oopperoillaan hänestä tuli aikansa kuuluisin säveltäjä.
Christina Pluharin uusin levy lainaa nimensä Cavallin kadonneesta teoksesta ja sisältää numeroita oopperoista L’Ormindo, Il Gasone, La Calisto, La Rosinda, L’Eliogabalo ja La Didone. Tyyliä leimaa pitkälinjainen arioso – jonkinlainen välimuoto Monteverdin puhemaisen laulun ja myöhemmän resitatiivi-aaria -jaon välillä. Tässä improvisatorinen ote on enemmän kuin paikallaan, sillä melodiakeskeinen musiikki on koko muulta tekstuuriltaan paljasta.
Cavallin aikana ooppera Venetsiassa liittyi karnevaaliajan viihdytyksiin yhdessä kasinojen ja prostituution kanssa. Oopperassaan Che cittá (mikä kaupunki) Cavalli kuvaa tätä aistillisten viettelysten kehtoa vaikkei nimeltä mainitsekaan. Tämän ilmapiirin L’Arpeggiata luo hekumallisesti helkkyvällä ja rönsyävällä soitollaan.
Komediallisen ja vakavan tyylin sekä tavallisten ihmisten ja jumalten ja mytologisten hahmojen rinnakkainelo on selvästikin Monteverdin peruja, mutta Cavallin oopperakohtauksia kuunnellessa tulee assosiaatioita myös koko lajin myöhempään historiaan. On lamentoja (Purcellin Dido ja Aeneas), manalan maisemia (Ravel), trumpetin säestämiä aarioita (Händel), miespalvelijoita ja housurooleja (Mozartin Leporello ja Figaro), hulluksi tulevia naisia (bel canto -oopperat), kirjekohtauksia (Jevgeni Onegin) jne.
Säveltäjällä oli hyvä kirjallinen maku, ja musiikki seuraa tarkasti tekstiä. Venetsian kaksi puolta yhdistyvät säveltäjän tyylivalikoimassa, sillä komediallisten ilottelujen lisäksi esiin tulee myös vääjäämättömän basso ostinaton rytmissä etenevä, kromaattisesti kaihertava valituslaulu, joka vie ajatukset hävittyihin sotiin ja kaupunkia raiskanneeseen ruttoon. Levy päättyykin Andrea Falconierin koskettavaan lamentoon La suave melodia.
Nuria Rial ja Hana Blazikova vuorottelevat levyn loistavina solisteina. He eläytyvät Cavallin tyylin yksinkertaisuuteen, jonka takana on paljon ironiaa ja tunteita. Harvoin eteen tulee levyä, jonka tarjoama aistinautinto on näin välitön.
Kuukauden klassikot
Mediasakset
Html code here! Replace this with any non empty text and that's it.
