Klaus Mäkelän pesti Oslon filharmonikoiden ylikapellimestarina alkoi vuonna 2020 mutta törmäsi keväällä koronapandemiaan. Suunnitellusta Sibeliuksen sinfonioiden konserttisarjasta tuli eristyksissä toteutettu levytysprojekti. Se äänitettiin studio-olosuhteissa ja turvaetäisyyksin pandemian hiljentämässä konserttisalissa.
Levyt julkaisee perinteikäs Decca-merkki, jonka kanssa Mäkelä on tehnyt sopimuksen yksinoikeudella – yhtiön kolmantena kapellimestarina sitten Georg Soltin ja Riccardo Chaillyn. Se on odotuksia herättävä harppaus sekä nuorelta taiteilijalta että viime vuosina kataloginsa kierrättämiseen keskittyneeltä levy-yhtiöltä. Ehkä sen kunniaksi Mäkelä on luopunut Clark Kent -tyylisistä silmälaseistaan, joiden takaa ilmestyy kapellimestarikorokkeen uusi teräsmies.
Sibelius ei ole tuntematon säveltäjä oslolaisille, joita ovat aiemmin johtaneet säveltäjä itse ja ylikapellimestareina Schnéevoigt, Blomstedt, Kamu ja Saraste. Maailmanmaineeseen orkesteri singahti 1980-luvulla Maris Jansonsin kaudella, ja jotain hänen kiitettyjen Tshaikovski-tulkintojensa notkeasta romanttisuudesta tuntuu olevan tallella.
Sibeliuskin myönsi yhteyden Tshaikovskiin, joka kuuluu Mäkelän raikkaassa ensimmäisen sinfonian tulkinnassa. Vaikka johdannon maaginen klarinettisoolo on hyvin hidas, koko teosta leimaa elastinen etunoja. Mäkelä saa laulavat pääteemat nousemaan siivilleen, mutta antaa vahvan profiilin myös valoisille sivuteemoille ja taistelutahtoisille kehittelyille. Mäkelä ei ujostele sinfonian melodramaattisia piirteitä vaan antaa nuoren Sibeliuksen tunteiden leiskua täydellä liekillä. Arkkitehtuuri rakentuu silti tarpeellisella vääjäämättömyydellä, jonka silaavat finaalin tavallista hitaammat lopputahdit.
Työskentely koronaeristyksessä tuo tulkintoihin keskittyneisyyttä ja retriittimeditoinnin intensiteettiä. Tempot ovat enimmäkseen maltillisia jättäen tilaa yksityiskohdille ja muhkealle saundille. Sibelius luonnehti sinfonioitaan ”uskontunnustuksiksi eri ikäkausilta”, mutta tiivis levytystahti ei aina anna mahdollisuutta painottaa teosten erilaisuutta. Tulkintoja leimaa kuitenkin tuore ote, joka on etääntynyt Sibelius-tulkintoihin pinttyneestä kirjaimellisuudesta vapaammaksi, musiikin plastista henkeä korostavaksi näkemykseksi.
Sen seurauksena kuudes sinfonia näyttäytyy kohtuullisissa tempoissaankin dynaamisena. Toinen osa on varsin moderato, mutta pitää silti yllä sinfonista jännitettä. Scherzo on jäädä ostinatojensa vangiksi, mutta finaalissa verkkaisuus avautuu vaikuttavasti koraalisävelmän ylösnousemukseen. Toisessa sinfoniassa on vähemmän yllätyksiä, mutta avausosan kehittelyssä on barbirollimaista (1964) vääntöä, ja hitaan osan episodit nivoutuvat toisiinsa. Mäkelälle ominainen on myös reilu levennys scherzon trioon sekä taito annostella finaalin paatosta.
Seitsemättä sinfoniaa kehystää ylevästi kehitelty Adagio-tematiikka, joiden väliin voisi kaivata vilkkaammin ilakoivia scherzo- ja rondo-aiheita. Mutta sinfonian viimeisen orkesterivyöryn taittuessa C-duurin ylistykseen karkaavat maalliset huolet kauas. Paikoin oslolaisten uljas jousisointi tuntuu jättävän puhaltajat toiseksi, vaikka se saattaa esimerkiksi viidennen sinfonian ääriosissa johtua myös äänityksestä. Es-duuri-sinfonian huiput kohoavat korkealle, mutta musiikin ydin löytyy usein hiljaisista hetkistä, kuten ensiosan hivelevänä valittavasta fagottisoolosta.
Myös kolmannen sinfonian ensiosassa shamanistinen poljento saa vastapainon mystisestä hämärästä. Väliosaa herkistää tshaikovskimainen tanssillisuus.
Ehkä Mäkelän kokemukset orkesterisellistinä tulevat esiin finaalissa, jonka hymniteema kasvaa sellosektiosta kohisten voittoisaan loppuun. Soittajan näkökulma voi olla mukana myös neljännen sinfonian ensimmäisen osan sellosooloissa, jotka liukuvat esiin hiljaisesta autiudesta. Teos taitaa tällä hetkellä olla Mäkelälle erityisen läheinen, ja tulkinta on levysarjan vaikuttavimpia.
Syvähenkisen synkkyyden ohella Mäkelä löytää neljännestä sinfoniasta paljon eteeristä kauneutta. Arvoituksellisessa avausosassa asettuvat vastakkain utuiset jousitekstuurit ja kiinteä vaskisaundi. Lyhyttä scherzoa ja laajaa largoa leimaavat läpäisevä liike ja hiotut yksityiskohdat. Moniulotteinen finaali sinetöi kokonaisuuden, ja viimeisten sivujen hallitusta kaaoksesta purkautuu ytimekäs loppukohtaus.
Tapiola on tässä seurassa nähty enemmän Sibeliuksen sinfonisen ajattelun päätepisteenä kuin luonnonvoimia ilmentävänä runoelmana. Kolme pientä ja aiemmin levytettyä fragmenttia eivät välttämättä liity sinfoniaprojekteihin, vaikka on houkutusta spekuloida niiden herättämillä valoisilla mielikuvilla.
Sibeliuksen sinfonioista löytyy monta hienoa levytystä, mutta on tärkeää, että tulkintaperinnettä viedään eteenpäin. Klaus Mäkelän ja Oslon filharmonikoiden levytys on tässä prosessissa merkittävä askel: nuorekkaita, mutta perusteellisesti punnittuja tulkintoja korkealla profiililla tuotettuina. Arviota varten äänitykset on kuunneltu Deccan nettisivulta ladattuina.
Antti Häyrynen