Naantalin Musiikkijuhlilla kuultiin kantaesityksinä Aulis Sallisen Kamarimusiikki 10 ja Jaakko Kuusiston sellokonsertto, ja molemmista jäi positiivinen maku.
Paul Hindemithin henkeä seuraillen Sallinen on nimennyt jo kymmenen teostaan hiukan lakonisesti kalskahtavalla Kamarimusiikki- tittelillä – toki useillakin niistä on jo tutuksi käynyt, runollisempi lisänimi. Kymmenes Kamarimusiikki oli kuitenkin ainakin vielä kantaesityksessään lisänimeä vailla, joskaan en olisi hämmästellyt, vaikka itämaisuus, kiinalaisuus lähinnä, olisi tuotu esiin jo teoksen otsikossa.
Kiinalaisuuden mukana kulkevat harmonian sävyt olivat sydämeen käyviä, mutta kaikenlaista pikkusievyyttä Sallisen teos karttaa. Arkaaisin sävyin alkava musiikki säilyttää elegisen luonteensa loppuun saakka, ja vaikka vauhdikkaita käänteitäkään ei puutu, hienoinen surumieli pitää pintansa.
Kokonaisuudessaan Kamarimusiikki 10 oli yksi innoittuneimmista ja rikkaimmista Aulis Sallisen viime vuosien teoksista, joita olen kuullut.
Teos ottaa paljon irti soolosoitinten, viulun ja harpun soinnin eroista mutta myös niiden yhteisistä mahdollisuuksista. Harpisti Laura Hynnisen ja viulisti Elina Vähälän kaltaisille syvällisille muusikoille sekä Korean kamariorkesterille näinkin hiljaisin äänenpainoin rakentuva musiikki tarjoaa yllin kyllin saumaa näyttää osaamisensa.
Jaakko Kuusiston sellokonsertto samanaikaisesti sekä noudattaa että uudistaa konserttoperinnettä. Klassista on kolmiosainen muoto, osien karakterisointi, soolostemman syvästi sisäistetty soittimellisuus ja melodioiden laulavuus. Uudenlaista minun korvissani oli varsinaisen polyfonian sekä solistin ja orkesterin mikrotason kommunikoinnin vähäisyys – tässä teoksessa solisti vie ja muut seuraavat.
Kuusistolle ominainen musikanttinen tuttavallisuus sai kuulijan tuntemaan itsensä tervetulleeksi, vaikka etenkin avausosan tietyt piirteet, harmoniat eritoten, loivat jännittävää, jopa mystistä atmosfääriä. Sellon pitkähkö johdanto availi verkalleen konserton sävelkieltä, joka teoksen vanhetessa selkeytyi kaiken aikaa, ensin elegiseksi, sitten intohimoiseksi ja lopulta rattoisan riehakkaaksi. Avausosassa niinkin arkkityyppinen ja elementaarinen musiikillinen itu kuin duuriasteikko saa näkyvän aseman, mutta sen sävyt ovat rikkaat ja monisyiset, kun harmonia asettaa sen outoihin valaistuksiin.
Kuusiston sellokonserton sointimaailma on pidättyvä ja hillitty. Kovin omintakeisia sointiyhdistelmiä, kipaikoita rytmisiä kikkoja tai efektitehoja ei ollut soolostemmassakaan. Celestalla oli iso rooli konserton kauniissa keskiosassa, joka lepäsi solistin valtavan cantilenen varassa.
Solistina soittaneen Arto Noraksen sormissa vuodet eivät paina. Kun Andante-osa oli sellon laulua intohimoisimmillaan, kolmas osa kannustaa ja haastaa soittajan näyttämään, miten kerkeästi asemat ja sormitukset vasurilla vaihtuvat ja miten hartsi sauhuaa jousen sahatessa vinhojen juoksutusten jäljissä. Kuusiston johtama Tallinnan kamariorkesteri soitti erinomaisesti.
Matti Lehtonen