”Säveltäminen on aina ollut minun juttuni. Tein ensimmäisen teokseni jo kuusivuotiaana. Aloin soittaa pianoa seitsemänvuotiaana, ja teini-iässä tein pianokonserton.”
Näin kertoo säveltäjänuransa alkuvaiheista Jan Lehtola (s. 1972). Hänet tunnetaan parhaiten yhtenä aikamme hienoimmista ja aktiivisimmista suomalaisista urkureista, mutta hän on jatkuvasti myös säveltänyt. Lapsuus- ja teinivuosien teokset ovat sittemmin jääneet pois Lehtolan varsinaisesta teosluettelosta, jonka varhaisimmat teokset ovat 1990-luvun alusta.
Ensimmäisen sävellyskonserttinsa Lehtola piti 1990 Tampereella ja näytti teoksiaan myös Usko Meriläiselle, joka oli hänen mukaansa hyvin kannustava. Lehtola pääsi Sibelius-Akatemiaan sekä kirkkomusiikki- että sävellyslinjalle. Hänen sävellyksenopettajinaan olivat Olli Kortekangas ja Paavo Heininen, mutta sävellysopintoja hän ei vienyt loppuun.
”Olen oppinut säveltämisestä paljon soittamisen kautta, olen esittänyt niin paljon nykymusiikkia, yli 100 teoksen kantaesitykset, ja mukana on ollut teoksia tyylillisesti ihan laidasta laitaan”, Lehtola kertoo.
Lehtolan mukaan hänen säveltämisensä sai uutta virtaa vuosina 2015–16 sävelletystä fagottisonaatista. Pian sen jälkeen valmistui Zagros Ensemblen kantaesittämä kamarikonsertto Sei Bagatelli (2016), jossa ei nimestään huolimatta ole kyse mistään bagatelleista vaan laajasta puolen tunnin kokonaisuudesta. Näiden teosten jälkeen Lehtolan säveltäminen on sujunut helpommin. Suurimpina ryhminä hänen nelisenkymmentä teosta käsittävässä teosluettelossaan ovat soolo- ja kamarimusiikkiteokset.
Esiintyvän taiteilijan työ asettaa omat ajalliset rajansa Lehtolan sävellystyölle, mutta hän kertoo olevansa tyytyväinen tilanteeseensa.
”Siinä on oma vapautensa, että ei ole päätoiminen säveltäjä. Olen tehnyt suhteellisen vähän tilausteoksia; sen sijaan teen ensin sävellyksen ja etsin sitten esittäjät. Voin tehdä teoksia omien aikataulujeni mukaan. Noudatan usein Mika Waltarin ohjetta, jonka mukaan kannattaa jättää illalla lause kesken, niin siitä voi heti jatkaa seuraavana aamuna.”
Lehtolan uusimpiin teoksiin kuuluu sonaatti käyrätorvelle ja pianolle Short Stories of Arches (2018), jonka kantaesitys on 29. tammikuuta Helsingissä Sibelius-Akatemian konserttisalissa, esittäjinä Tommi Hyytinen ja Marko Hilpo. Sen jälkeen Lehtola on jo saanut valmiiksi laajan orkesteriteoksen Rytyli sekä klarinettisonaatin.
Sonaatti käyrätorvelle ja pianolle on syntynyt pitkän prosessin tuloksena. Alkuidut palautuvat vuoteen 2000, jolloin Lehtola oli esiintymismatkalla Los Angelesissa ja kävi samalla matkalla tutustumassa paikallisiin Yhdysvaltalaisiin kansallispuistoihin. Yksi näistä oli Utahissa maisemallisesta geologiastaan kuuluisa Arches, jossa on eroosion hiekkakiveen kaivertamia onkaloita ja holvikaaria.
Mielikuvitukselliset luonnonmuodostelmat tuntuivat Lehtolan mukaan ”kuin vaativan ilmenemistään musiikillisissa muodoissa”, ja 2014 hän alkoi säveltää niiden innoittamana laajaa fantasiaa käyrätorvelle ja uruille. Työ ei kuitenkaan sujunut, mutta kun ideat nousivat uudelleen esiin 2018, nyt käyrätorvelle ja pianolle kirjoitettuina, sävellystyö lähti käyntiin ja muokkautui aivan uudeksi teokseksi, nyt viisiosaiseksi sonaatiksi.
Paitsi koko teoksella myös jokaisella viidellä osalla on otsikot, mikä tuo teokseen ohjelmallisen elementin.
”Teos oli jo kyllä valmis, ennen kuin keksin otsikot”, Lehtola tarkentaa, mutta toteaa, että kansallispuiston holvikaaret olivat tärkeitä sävellysprosessille.
”Teos rakentui kaarien idealle. Niiden rinnalla ihminen tuntee itsensä todella pieneksi. Muodostelmat ovat haurasta kiveä, ja niiden päällä on vaarallista liikkua, ne holvikaaret voivat romahtaa.”
”Kaaret ovat ytimenä teoksen neljännessä osassa, nimeltäänkin Arches, ja sen sävelsin teoksesta ensimmäisenä. Ääriosissa ovat mukana myös seudun alkuperäisasukkaat, ja avausosassa Rituals tuo mieleeni rituaalit ja toteemit. Toisessa osassa Whisper of Wind on käyrätorvella mikrointervallien puhinaa ja pianolla epäsymmetrisiä rytmejä, ja ne tuovat mieleeni tuulen ja suhinan. Kolmas osa Sandstone rolling on eräänlainen intermezzo, jossa rakennetaan vähitellen neljättä osaa. Päätösosassa mietin taas alueen kansoja, ja siinä on vähän paluuta Rituals-osaan.”
Kimmo Korhonen