Matthew Whittallin Joy uruille ja orkesterille syntyi Kaija Saariahon muistolle. Voidaanko kokea iloa ilman surua?
Kävin vuosia sitten jossakin Radion sinfoniaorkesterin kenraaliharjoituksessa, kun intendentti Tuula Sarotie tuli hakemaan minut mukaansa tapaamaan orkesterin tulevaa ylikapellimestaria Nicholas Collonia. Yllättäen he tilasivat minulta teoksen uruille ja orkesterille. Totta kai minä suostuin heti, mutta pari minuuttia myöhemmin aloin jo miettiä, mitä ihmettä olen mennyt lupaamaan. Mutta kyllähän orkesteriteoksen tilaus on sellainen, että siihen suostutaan.”
Näin kertoo kanadalais-suomalainen Matthew Whittall (s. 1975), miten hänen uusi teoksensa Joy, sinfonia orkesterille ja uruille (2023–24) sai alkunsa. Teoksen kantaesitys on Radion sinfoniaorkesterin konsertissa 22. toukokuuta, urkurina Susanne Kujala ja kapellimestarina Nicholas Collon.
Jos tilaus tuli Whittallille täytenä yllätyksenä, myös sävellysprosessiin sisältyi omat yllättävät käänteensä. Jo itse lähtökohta asetti hänet uuden haasteen eteen, ja kysymykseen siitä, oliko hän aiemmin säveltänyt uruille, hän naurahtaa: ”Yhden pienen häämarssin parikymmentä vuotta sitten.” Ja jo vuosia sitten hän oli vannonut, ettei koskaan säveltäisi sinfoniaa ja kaikkein vähiten mitään ”oodia ilolle”. Ja juuri sen hän on uudessa teoksessaan tehnyt.
Miksi juuri ilo, Joy?
”Kysyin kerran Kaija Saariaholta, minkä tunnetilan hän koki vaikeimmaksi ilmaista musiikilla. Hän hymyili lämpimästi ja vastasi ’ilo’. Joten kunnianosoituksen hänelle pitää olla iloinen.”
Teoksen partituurissa lukeekin omistuksena ”Kaija Saariaho in memoriam”. Omistukseen on helppo yhtyä, kun ajattelee, miten ratkaiseva rooli hänellä oli Musiikkitalon uusien upeiden urkujen syntyprosessissa.
Suomessa vuodesta 2001 lähtien asunut Whittall on säveltänyt laajan tuotannon, johon sisältyy orkesteri-, kamari-, piano- ja vokaalimusiikkia. Hänen teoksistaan sopraanolle ja orkesterille sävelletty Dulcissima, clara, sonans (2011) voitti Suomen arvostetuimman musiikkipalkinnon, Teosto-palkinnon, 2013. Vaikka teosluettelo nyt täydentyy sinfonialla, uuden teoksen lajityyppi varmistui vasta sävellysprosessin aikana. Aktiivisin sävellystyö tapahtui lokakuun 2023 ja helmikuun 2024 välisenä aikana.
”Sanoin heti tilauksen saatuani, etten halua säveltää konserttoa uruille”, Whittall kertoo. ”RSO:sta ehdotettiin teosta uruille ja vaskille, mutta koin sen liian raskaaksi, joten pyysin koko orkesterin mukaan ja sain vapaat kädet.”
”Aloin säveltää teosta ohjelmallisena kappaleena, joka liittyisi evoluutioon ja elämän kehittymiseen. Ajattelin, että se voisi ilmentää Länsi-Kanadan vuoristomaisemia ja niiden herättämiä ajatuksia. Teoksen alku, ehkä 8–9 minuuttia, syntyikin tässä hengessä. Sitten tuli kuitenkin yllätys, kun teos kääntyykin luonteeltaan traagiseksi, ja se traaginen käänne vaikuttaa myös teoksen myöhempään musiikkiin, sen positiiviseen loppujaksoon.”
”Minun oli hyvin vaikea ymmärtää, miksi musiikista tuli välillä niin traagista ja sisäänpäin kääntynyttä. Mieleeni tulivat monet henkilöt, jotka olivat kuolleet viime vuosina: Jaakko Kuusisto, Kaija Saariaho sekä kanadalainen kollega Jocelyn Morlock. Muistin keskustelun Kaijan kanssa, ja se tuntui niin lohdulliselta. Voidaanko kokea iloa ilman surua, onko ilo merkityksellistä ilman surua?”
Miltä tuntui käyttää urkuja? Oli kuitenkin sitä häämarssia lukuun ottamatta aivan uusi soitin sinulle:
”Se oli hämmentävää. Jos ei ole itse soittaja, on ihan mahdotonta ymmärtää sitä soitinta: liikaa informaatiota ja liikaa tekniikkaa, vaikka sainkin täydellisen listan rekistereistä ja äänikerroista. Susanne Kujala kertoi minulle uruista, mutta lopulta hän vain sanoi, että sävellä musiikkia, ja me kyllä löydämme ne oikeat äänet sieltä soittimesta.”
”Tutkimme urkuja myös Saksassa Kasselissa ja totesimme, että kaikki, mitä löysimme siellä, on mahdollista myös täällä Helsingissä. Mukana on esimerkiksi kohta, jossa painetaan vain yhtä kosketinta, mutta siitä lähtee ihan valtava ääni, kuin hirviö hyökkäisi lavalle”, Whittall naurahtaa.
Kyseessä ei siis ole konsertto uruille vaan teos orkesterille ja uruille. Mikä on niiden suhde toisiinsa?
”Urut ovat teoksen äänimaailman ydin ja orkesteri sen pinta”, Whittall hetken mietittyään kiteyttää. ”Välillä urut sulautuvat täysin orkesteriin, välillä ne nousevat selvästi esiin. Urut ovat myös jonkinlainen narratiivinen johtaja, ja teoksen iso käänne kohti traagista kasvaa esiin juuri uruista.”
Entä sinfonisuus? Miksi et ole aiemmin halunnut säveltää sinfoniaa?
”Se oli minulle ajatuksena liian saksalaisperäinen, liiaksi orgaanisuutta painottava, ja minä kuitenkin pidän itseäni ranskalaisperäisenä säveltäjänä. Toisaalta sinfonia onnistuu myös ranskalaishenkiseen tapaan. Odotan kyllä, että joku kertoo minulle, että tämä ei ole sinfonia vaan sinfoninen runo, mutta kyllä esimerkiksi Sibeliuksen seitsemäs sinfonia on ollut läsnä inspiraationa ja mallina. Teos seuraa Sibeliuksen orgaanista linjaa, mutta siinä voi olla myös Mahlerin tapaan viittauksia luontoon, niin kuin sinfonian alussa. Perinteet voidaan sekoittaa.”
Kimmo Korhonen