NYT TUNTUU SILTÄ, kuin aiemmin omassa liemessään lillunut taidemusiikki olisi saanut lisää yhteiskunnallisen aktivismin potkua. Ilmastonmuutos, saastuminen ja muut globaalit ongelmat ovat kaikkien tuntuvilla, eivätkä säveltäjät ja ohjelmistojen ideoijat voi pysyä niistä vaiti. Toisaalta onko tätä yhteyttä koskaan menetettykään? Taide on aina peilannut aikaansa, ja luonto on ollut läheisesti läsnä suomalaisessa musiikissa ammoisista ajoista asti. Ekomusiikin luvattu maa!
Voiko musiikki välittää yleviä arvoja, jos se omissa rakenteissaan pitää sisällään sukupuolista, rodullista tai kulttuurista syrjintää? Miten se voitaisiin valjastaa yhteiskunnallisen keskustelun lähteeksi? Tähän ottaa kantaa Sini Monosen ja Susanna Välimäen toimittama kirja Musiikki muutosvoimana – Aktivistisen musiikintutkimuksen manifesti. Vaikka se puhuukin tutkijoiden suulla ja asettaa heille itselleen tavoitteita, kyllä kohteena on koko musiikkiala. Kirja on tervetullut piikki, vaikka se onkin nähtävä pamflettina, jossa on myös liioittelua.
YHTEISKUNNALLINEN vaikuttaminen on kirjattu laissakin yliopistojen keskeiseksi tehtäväksi. Kirja korostaa tätä puolta myös musiikin tutkijan työssä sekä kykyä kytkeä taidetta laajempiin konteksteihin. Toisaalta täytyy muistaa, että teos- ja säveltäjäkeskeinen ja taiteen autonomiaa vaaliva musiikin tutkimus on ollut jo kauan häviäjän roolissa kulttuurisen ja etnomusikologisen näkökulman vallatessa alaa. Yksikään alan professori Suomessa ei enää edusta perinteistä musiikkitiedettä ensin mainitussa tarkoituksessa. En vaadi sen aseman palautusta, mutta erilaisille näkökulmille annettakoon tilaa jatkossakin.
Myös media kutsutaan mukaan taisteluun tasa-arvon ja ekologisen kestävyyden puolesta. Sini Monosen mukaan aktivistinen kriitikko kritisoi taidemaailman epäkohtia kuten naisvihaa, rasismia, marginalisointia ja riistoa. Myönnän näkökulman tarpeellisuuden, mutta kai kritiikeissä pitäisi sanoa sananen siitäkin, millaisia esitys ja teos sinällään olivat. Taiteen estetiikka ja kulttuuripolitiikka eivät sulje toisiaan pois. Naisten asemaa tulee puolustaa, kuten kirja usein usuttaa, mutta asialle olisi eduksi kulkea sisältö eikä sukupuoli edellä.
KAJ AHLSVEDIN ARTIKKELI antaa ajattelemisen aihetta musiikkipedagogeille. ”Koska musiikinopetus on käsityöpainotteista ja mestari-kisälli -luonteista, itsestään pidetyt arvot ja normit siirtyvät uusille sukupolville huomaamattomasti ja kyseenalaistamattomasti”, hän sanoo ja kaipaa kriittisempää asennetta asioihin ja ”aktivistisia ja vapauttavia ulottuvuuksia” oppimisprosessiin. Siinä riittää haastetta, vaikka mestari-kisälli -traditiota en lähtisikään nakertamaan. Vapautusprosessi lienee jo käynnissä: genrerajat liudentuvat, ja säveltäminen ja improvisaatio tulevat mukaan. Mutta miten murtaa rockin ja jazzin miesvalta?
Konserttisuunnittelun osalta olen samaa mieltä Susanna Välimäen kanssa siitä, että siihen on saatava enemmän yhteiskunnallista teemoitusta mutta niin, ettei se ole tyrkyttävä saarna vaan pelkkä otsikko tai kysymys, joka houkuttelee itsenäiseen pohdiskeluun. Taide on huono saarnaamisen väline, vaikka sitä propagandaan on käytettykin. Sen syvin vaikutus on yksilötason kokemuksissa. Tunteiden koskettaminen vaatii tekijöiltä herkkyyttä ja ajan hengen haistamista, ja siinä on samalla työn yhteiskunnallinen voima.