Vaikka klassinen musiikki ja baletti kehittyisivät miten uusiin suuntiin, yhtä perusvaatimusta ei pääse pakoon: todellinen kvaliteetti vaatii ankaraa kurinalaisuutta ja nuoresta pitäen omistautuvaa työtä. Miksi Etelä-Koreasta, Japanista ja Kiinasta on tullut näiden alojen taiteilijoiden tärkeitä kasvumaita, kun taidelajien syntysijoilla Euroopassa kärsitään ellei nyt taantumasta niin ainakin jonkinlaisesta marginalisoitumisesta?
Aasialaisten rynnäkkö voi selittyä työmoraalia ja auktoriteettien kunnioitusta korostavalla kulttuurilla, urahaaveiden tuomalla motivaatiolla tai sosiaalisilla syillä. Parhaimmillaan omasta, rikkaasta kulttuurista tuleva pohja kohtaa länsimaisen perinteen ja hedelmöittää sitä; huonoimmillaan kyse on pinnallisesta muodista. Kehitys riippuu nyt paljon siitä, kykeneekö klassinen musiikki murtautumaan Kiinassa laajemmin keskiluokan harrastukseksi Japanin tapaan. Kotiyleisön kiinnostus ei vielä korreloi huippumuusikoiden kasvavaa tuotantoa, vaikka uteliaisuus onkin kasvussa. Kaikista ei tule Lang Langeja, eikä jokaisen miljoonan pianonsoittajan ole realistista haaveilla urasta länsimaissa.
Kun seuraa musiikki- ja balettikilpailuja, nuorten aasialaisten tekninen osaaminen lyö joka tapauksessa ällikällä. Asiaan kansainvälisen näköalan omaava pianoprofessori Matti Raekallio sanoi viime kesän Rondossa, että pianistien osalta peli on jo menetetty aasialaisille ja että suomalaisten ainut mahdollisuus on löytää niin persoonallista sanottavaa, että sillä erottuu. Näinhän se on – luovuudessa on Suomen mahdollisuus, mutta kannustetaanko siihen? Omaa tietä ei löydä ilman etsiskelyä, ja siihen nykyinen, tehokkuuteen pyrkivä putkikoulutus ei anna parhaita edellytyksiä. 1980-luvulla Sibelius-Akatemiassa sai opiskella melkein kuinka kauan ja paljon tahansa, ja tulokset näkyivät. Nyt hengitystilaa on paljon vähemmän.
Moni perustason musiikinopettaja kertoo, että nuoret ovat tulleet levottomammiksi, ja keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä harjoitteluun on yhä vaikeampi löytää.
Luovuudessa on Suomen mahdollisuus, mutta kannustetaanko siihen?
Musiikki joutuu kilpailemaan yhä moninaisempien ajanviettotapojen kanssa, joita digitalisaatio on tuonut myös maaseudulle. Samaan aikaan pedagogiikassa on otettu käyttöön luovempia metodeja ja kasvatettu tyylivalikoimaa. Balettikouluun poikia yritetään haalia leikkisillä taistelulajeilla. Kaikki pipon löysentäminen voi olla hyväksi, mutta miten käy klassisen osaamispohjan, jota ilman ei kerry välineitä korkealaatuiseen tekemiseen?
Ennustan, että aasialaisten muusikoiden etumatka lähivuosina vain kasvaa ja että heidän tekninen osaamisensa laajenee myös yhä syvemmäksi musiikin sanoman ymmärtämiseksi ja sen persoonalliseksi välittämiseksi. Myös Latinalaisesta Amerikasta voi kuulua kummia. Tämä kulttuurinen laajeneminen on osoitus klassisen musiikin elinvoimasta. On selvää, että Euroopan orkesterien etninen värikartta kasvaa lähivuosina, ja se on myös yleisön etu.
Myös Suomen musiikkielämässä ovien avaaminen uusiin suuntiin olisi kannatettavaa, mutta mitä tekee Sibelius-Akatemia? Nostaa EU:n ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksun 5000 euroon. Se karsii merkittävästi tulijoita, koska laitoksessa ei liiemmin ole kansainvälisiä tähtiopettajia, eikä täällä olla samanlaisten työmahdollisuuksien keskellä kuin Euroopan ja USA:n tärkeissä musiikkiyliopistoissa. Tosin muut yliopistot nostavat kyseisiä maksuja vielä enemmän – Itä Suomen yliopisto jopa 20 000 euroon. Arvio omasta laadusta ja vetovoimasta tuntuu pahan kerran epärealistiselta.