Kamarimusiikilla on merkillinen korrelaatio Suomen luontoon: kumpikin kukoistaa kesällä ja hiipuu sitten enemmän tai vähemmän. Tässä vuodenaikojen kierrossa festivaalien kamarimusiikki edustaa jotain vapaata ja muusikkolähtöistä, kun taas normaalikauden orkesterielämä on institutionalisoitunutta ja vahvemmin subventoitua. Musiikin laadulla ei ole tämän polariteetin kanssa mitään tekemistä: miksi sinfonia ansaitsee julkisen pönkityksen mutta jousikvartetto ei? Miten saada kesää kamarimusiikkitarjonnan osalta talven keskelle?
Ollaan jälleen tuossa tutussa laitos vs. vapaa kenttä -problematiikassa, johon ei ole helppoa löytää järkevää ratkaisua. Kamarimusiikilla harva Suomessa elää. Kiinteätkin jousikvartetit joutuvat toimimaan periodeittain ja joskus orkesterityön ohessa. Päätoimisuus ei ole tason edellytys, mutta kyllä kehittyminen jatkuvuutta ja keskittymistä vaatii. Ei tarvitse kuin hetken kuunnella pitkään yhdessä soittaneita kvartetteja ja verrata niitä projekti- tai ex tempore -kokoonpanoihin, niin ero on selvä. Se kuuluu viimeistelyssä ja soinnin kvaliteetissa.
Toisaalta käsitys kamarimusiikin talviunesta Suomessa on osin näköharhaa. Useimmilla orkesterilla on aktiivista kamarimusiikkitoimintaa, ja pienillä orkestereilla se on oleellinen osa ohjelmistoa. Kunnallisia kvartettejakin on jokunen – pitäisikö orkestereita muuttaa enemmän sellaisiksi? Seinäjoen, Kemin ja Savonlinnan kvartetit ovat varmasti päteviä, mutta mikä estäisi niitä kehittymästä kansainväliselle tasolle ja kiertämään myös muualla?
Miksi sinfonia ansaitsee
julkisen pönkityksen
mutta jousikvartetto ei?
Kamarimusiikin nivominen osaksi orkesteritoimintaa ei ole täysin yksinkertaista. Kaikki palkatut muusikot pitäisi saada työllistettyä, ja pienyhtyeissä usein joku jää yli. On myös vaarana, että kamarimusiikista tulee varsinaisen toiminnan sivujuonne, jota tehdään silloin, kun aikaa riittää. Beethovenin kvartettoihin täytyy satsata aivan yhtä tosissaan kuin säveltäjän sinfonioihinkin – ehkä vieläkin enemmän. Monien orkesterien työtahti on sen verran tiivis, ettei joustavuutta riitä antamaan kamarimusiikille tällaista elintilaa.
Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että talvikauteen pitäisi saada enemmän vakituisia kamarimusiikkisarjoja, jotka toisivat tarjontaan jatkuvuutta ja pitäisivät lajia esillä arjessa –kansainvälistä vierailutoimintaa unohtamatta. Ongelmana on vain se, ketkä niitä järjestäisivät.
Suomen konserttitalojen oma tuotanto on ajettu niin alas, että niiden varaan ei voida paljoa laskea – kaupunkien kulttuuritoimista puhumattakaan. Pitäisikö festivaalien ottaa asiassa ympärivuotinen vastuu? Se vaatisi niiltä ainakin nykyistä vankempaa organisaatiota.
Toinen vaihtoehto on se, että orkesterit avaisivat tilojaan ja konserttisarjojaan myös vapaille kamarimusiikkiryhmille, barokkiorkestereille ja muille vierailijoille. Tällainen ajatus on jo pyörinyt VOS-rahoituksen uudistusehdotuksissa tukien yhtenä kriteerinä, mutta toimivia käytännön sovellutuksia vielä odotellaan. Yhteistyö vapaan kentän kanssa olisi hedelmällistä myös laitoksille. Miten yhteistyö toimisi niin, ettei niiden oma toiminta häiriintyisi? Tässä pitäisi olla rohkeutta katsoa yli oman tontin.