Menneen kesän kuumimmasta keskustelunaiheesta on medioissa sanottu jo varmaan kaikki mahdollinen, joten totean vain loppupäätelmänä: rasismia vastaan ja avoimen ja ihmisarvoja kunnioittavan yhteiskunnan puolesta taistelu on entistäkin tärkeämpää. On pakko uskoa, että suurin osa suomalaisista on maltillista ja fiksua väkeä, eikä pienen rasistisen äärijoukon lietsonnan saa antaa mustata henkistä ilmapiiriä. Monikulttuurisuuskin on rikkautta. Sisäänpäin käpertymisen voi jotenkin ymmärtää vielä jossain Venäjällä, mutta Suomen kaltaiselle pienelle, syrjäiselle ja viennistä riippuvaiselle maalle se olisi kohtalokasta.
Rasismi kumpuaa pelosta ja epävarmuudesta, ja kautta historian muukalaisista on huonoina aikoina löytynyt syypäitä omille ongelmille. Asiallinen tieto, inhimillinen kanssakäyminen ja kokemuksellinen samastuminen voisivat auttaa asiassa, ja tässä tullaan kulttuurin vaikutusalueelle. En väitä, että Euroopan konserttitaloissa yleiset gamelan-workshopit ja muut monikulttuuriset projektit olisivat ratkaisu rotuennakkoluuloihin, mutta ne tarjoavat ainakin mahdollisuuden aitoihin kohtaamisiin – puhumattakaan siitä, miten paljon muiden kulttuurien anti rikastuttaa talojen taiteellista sisältöä.
Suomalaista kulttuuria vaivaa usein omahyväisyys, joka kaventaa näköaloja. Edes omien vähemmistöjemme musiikki ei ole tarpeeksi esillä, puhumattakaan muista kulttuureista. Taide- ja oppilaitokset voisivat ottaa kansainvälisyyskasvatuksen erityisprojektikseen, ja sille olisi osoitettava valtion rahoitusta. Kulttuurilla on mahdollisuutensa myös maahanmuuttajien integroinnissa. Vuoden verran pääkaupunkiseudulla pyörinyt Floora-hanke on tästä esimerkkinä. Se luo yhteistyötä sosiaali- ja koulutoimen, monikulttuuristen yhteisöjen ja musiikkioppilaitosten välille, ja suurin osa mukaan tulleista oppilaista on maahanmuuttajataustaisia. Tämän syksyn aikana hanke laajenee mm. Pietarsaareen.
Kansaa jakavat arvolinjat on vedetty kansallismielisyyden ja liberaaliuden välille. Minua kiusaa kansallinen-sanan omiminen poliittiseksi välineeksi, sillä vannoutuneinkin isänmaan ystävä voi olla samalla suvaitsevainen ja avoin muulle maailmalle. Kun talous ja työmarkkinat ovat globalisoituneet ja digitaalikulttuuri ylittää kaikki rajat, jäljelle jää vain keinotekoisia karsinoita. Dialogi vahvistaa omaa kulttuuria. Se on kyllä tarpeeksi voimakas pärjätäkseen.
Jokainen suomalaisen taiteen kultakauden mestareista oli tiiviisti mukana aikansa kansainvälisissä trendeissä, ja sen ajan musiikkielämä oli kansainvälisempää kuin nyt. Nykyajan kulttuurinen rikastuminen on paluuta normaalitilaan, ja se on edellytys niin taiteen, talouden kuin yhteiskunnan kehittymiselle. Odotan jännityksellä itsenäisyyden juhlavuoden 2017 kulttuuriohjelmia. Riittäisikö uskallus siihen, että jätettäisiin kansalliset pönötykset sivuun ja tarkasteltaisiin Suomea osana muuta maailmaa?