Suomen Kansallisteatteri nostaa taas kautensa alkajaisiksi maailmanpolitiikan mätäpaiseet lavalla ruodittaviksi. Pirkko Saision kirjoittama ja Jussi Tuurnan säveltämä Musta Saara piirtää apokalyptisen kuvan äärioikeiston arvojen puristuksessa sortuvasta nyky-Euroopasta. Hirtehiskomiikka ja vanha kunnon brechtiläinen teatteri nostavat päätään. Toivottavasti nämä lupaukset pitävät. Poliittisesti kantaaottavan musiikkiteatterin aika ei todellakaan ole ohi – päinvastoin maailmanpoliittinen tilanne luo sille tilausta. Musiikin, laulun ja liikkeen keinoin voidaan ilmaista tunteita ja pinnanalaisia motiiveja, joihin teksti ei yllä.
Tässä lehdessä muistellaan 1960-lukua ja sen kuohuista kasvanutta poliittista laululiikettä. Sillä oli tärkeä tehtävänsä sukupolvensa uhon ja unelmien kanavoijana, mutta musiikilliset juurensa sillä oli jo kansalaissodan aikaisissa vankilauluissa. Silti moni muistelee liikettä vähemmän nostalgisesti, sillä taidekentän politisoituminen ei ollut pelkästään hyväksi. Se polarisoi arvomaailmaa liiankin mustavalkoisesti ja saattoi ahdistaa niitä, jotka halusivat tehdä vain omaehtoista taidetta ilman vallankumoushurmaa.
Moderni taidemusiikki jäi näistä 60-luvun bileistä aika lailla sivuun. Selitykseksi ei riitä sen abstrakti luonne, sillä samaan aikaan Länsi-Euroopassa Luigi Nono, Hans Werner Henze ja muut avantgarden kärkinimet innostuivat eurokommunismista ja pasifismista ja antoivat sen kuulua töissään. Kun Suomessa kansalliseen perintöön 1980-luvulla saatiin etäisyyttä, silloin ikkunat avattiin vain lännen suuntaan. Nykyisin ilmapiiri on ideologisista blokeista vapaa, eikä yhteiskunnallisia aiheita karteta. Heinz Juhani Hoffmannin tapaiset aikamme kipupisteitä avaavat säveltäjät eivät ole kummajaisia, ja onhan jo mm. Aulis Sallisella ja Kalevi Ahollakin ekologista tai sosiaalikriittistä sanomaa edustavia teoksia.
Poliittisesti kantaaottavan musiikkiteatterin aika ei todellakaan ole ohi.
Uusien oopperoiden tuotannoissa on kuitenkin tapahtunut merkillinen työnjako. Ajankohtaista keskustelua käyvät teokset ovat lähes yksinomaan vapaiden ryhmien tuotantoa. Esityksiä on vain muutama pienissä puitteissa ja saadun apurahan mitoissa. Kansalliset päänäyttämöt taas pelaavat varman päälle ja varovat hipaisemastakaan kuumia perunoita. Modernismin kulttiteos, Bernd Alois Zimmermannin Die Soldaten (1964) ei ole vieläkään päässyt Kansallisoopperaan, ja kun se vihdoin syyskuussa saa vokaalisinfonian muodossa Suomen kantaesityksensä, asialla on RSO. Tämä on Yle-veron oikeaa käyttöä.
Laitosteatterien puolella Kansallisteatteri saa melkein yksinään edustaa keskustelevan musiikkiteatterin perinnettä. Joskus se saa seurakseen TTT:n viimekeväisen Tytöt 1918 -esityksen tapaisia raikkaita kumppaneita. Mutta mitä tekevät muut? Pyörittävät My Fair Ladya, Sound of Musicia, Abba-musikaaleja ja muita takuuvarmoja klassikoita. Ja kun uutta suomalaista tehdään, tuotannot rakentuvat useimmiten iskelmätähtien ympärille.
Totta kai musikaalien taloudellinen merkitys tiedetään, mutta nykylinja haiskahtaa silti pelokkaalta ja laskelmoidulta. Se on sääli myös sikäli, että Suomeen on kasvanut uusi musikaalintekijöiden sukupolvi, jonka osaaminen on aivan toista kuin ennen. Tietenkin se tarvitsee Kinky Bootsinsa ja muut vaativat Broadway-shownsa taitojaan näyttääkseen ja kehittääkseen, mutta miten saataisiin aikaiseksi myös vireä ja omaehtoisia juttuja kokeileva off-Broadwayn kenttä? Pääkaupunkiseudulla vapaita ryhmiä riittää, ja niillä on sanottavaa myös musiikin keinoin. Muualla Suomessa taiteen vastaääniä tarvittaisiin vieläkin kipeämmin.